Renqvistiläisiä, jotka ovat nöyriä ja kirkollismielisiä kristittyjä, tulisi kaikkien niiden, joille Lutherilainen kirkkomme on rakas, kannattaa ja suosia, sillä heidän vaikutuksensa on kirkollemme siunaukseksi ja rakennukseksi, eikä niinkuin kirkkoamme vastustavain vapaakirkollisten, metodistain, haptistain ja myös hihhulilais-lahkolaisten toimet kirkollemme vahingoksi. Sellaiset kirkon elävät jäsenet, kuin Renqvistiläiset kristityt, ovat maan suolana (Matth. 5: 15); he saarnaavat ja Herrasta todistavat myös elämällään, ja se onkin parhain todistus. Renqvistiläisten elämä näyttää, että Kristus asuu uskon kautta heissä ja he Hänessä, että he ovat oksia totisessa viinapuussa (Joh. 15: 5). Rietas ja paha elämä ja Renqvistiläisyys eivät sovi ollenkaan yhteen; juoppoutta, irstaisuutta, petollisuutta y.m. pahetta ei heidän seassaan suvaita; maailman mukainen meno, kylän juoksut, tansseissa käynnit, vaatteilla koreileminen y.m. turhuudet jäävät pois. Elämä on kaikin puolin siivoa, mielen tyytyväisyys ja sisällinen uskon vanhurskaudesta tuleva rauha (Rom. 5: 1.) kuvastuu jo kasvoissa, käytös on nöyrää ja hiljaista. He ovat avosydämisiä, teeskentelemättömiä. Voi olla joukossa jotakin, voi olla Renqvistiläistenkin joukossa itsevanhurskaita ihmisiä, jotka eivät vielä oikeata autuuden tietä tunne, vaan luottavat jumalisuuden harjoituksiin y.m. Mutta poikkeuksena ovat ne pidettävät. Itsevanhurskaina olisivat Renqvistiläiset ylpeitä, kerskuvia, muita tuomitsevaisia, vaan nyt ovat he päinvastoin nöyrän publikanin kaltaisia, jotka armahtamista huutavat, armoa kerjäävät, armosta elävät. Tuosta oman viheliäisyyden tunteesta se myös tulee, etteivät he kerskaele uskostaan, sillä he pitävät uskosta ja autuudesta kerskaamista hengellisenä ylpeytenä ja varovat niillä, jotka itseänsä "uskovaiseksi" ja "autuaaksi" kutsuvat, olevan kuolleen suun-uskon. Tuo varovaisuus on syynä, että he varsin harvoin puhuvat uskosta, ja siitä syystä näyttääkin uskon tietopuolinen käsite olevan muutamilla heistä vähän hämäränlainen. Mutta he puhuvat sitä useammin siitä, millaisen uskovaisen kristityn tulee olla, miten uskon tulee uudessa elämässä ilmestyä. Ja uskon olento ilmestyy heillä sisällisessä ja ulkonaisessa elämässä. Että Jesus Kristus on Renqvistiläisillä, niinkuin kaikilla kristityillä tulee olla, A ja O, ja että he Jesuksen tähden, rakkaudesta häneen, ovat niin itsekieltäviä, tulee kyllä puhellessansa heidän kanssansa pian selville. "Kuinka kävisin", sanovat he, "leikkikokouksissa jaloillani hyppimässä, kun tiedän minun tähteni rakkaan Vapahtajani jalat ja kädet olleen ristinpuuhun kiinni naulitut; kuinka vaatteilla y.m. koreilisin, kun Jesus kantoi orjantappurakruunua ja purppuraista pilkka-pukua; kuinka hennoisisin herkutella, kun muistelen Jesuksen tähteni sappea ja etikkaa juoneen; kuinka en minä syntiskurja kärsisi vaivaa ja pilkkaa, kun hän, viaton Jumalan Karitsa, minun tähteni verta hikoili, pilkattiin ja piinattiin — — —." Tälläinen mieliala, jota usein saa kuulla heidän ilmi tuovan, osoittaa kylläkin heissä oikeata uskon kantaa.
Saakoon tässä vielä sijansa muutamat otteet Renqvistiläis-heränneitten kirjoittamista yksityisistä kirjeistä. Eräs heistä vuoden 1885 alkupuolella kirjoittaa: — — "hengellisesti tunnen heikkouteni olevan suuren itsessäni, usein niin suuren, että en luule vielä alkaneenikaan; mutta armosta minä olen se kuin minä olen. Ja vaikka olen kaikilta tullut pilkatuksi ja oudoksi, ei Jesus minua heitä; Jesus ompi ylkän, kuin ei koskaan hylkää morsiantans köyhää, kuin on hengess' nöyrä. Ja en häpee ihmisten piittaa, sillä eihän Hänkään hävennyt ristin päälläkään edestäni kärsiessä, kaikkein edestä ja edessä. — — Itsekieltämisen tie eli maailman ja sen turhuuden ylenkatsominen on halvin tie maailmassa ja lihalle outo. Veisuvirressä sanotaan: Se usko, jolla taivaasen tullaan, Jo armon ajass' hedelmistään tutaan. Kun hän on nöyrä Hengen vakuudess' Jumalan perään täydess' totuudess'. Suo Jesu hyvä ylösnouseminen Meill' kaikill' yhteinen ja myös riemullinen, Että me sitten kirkkaall' ruumiilla, Herra Jesu, kasvojas' saamm' katsella — — —." Eräs toinen samana vuonna kirjoittaa: — — "Vaikka ruumiin puolesta erkanemme, niin Jesuksen haavoissa olemme koossa. Herran sallimisesta meidän pitää ottaa niin hyvät kuin pahatkin päivät vastaan, vaan me ilahutamme itseämme sillä toivolla, että taivaassa yhtyisimme yhteiseen riemulauluun, siellä ei meitä kukaan häiritse — — —."
Eräässä sanomalehti-kirjoituksessa sanoo eräs Renqvistiläinen talonpoika muun muassa: "Suruinen eli murheellinen sielu, joka syntejänsä suree, on Herralle otollinen, sillä 'autuaat ovat hengellisesti vaivaiset' ja 'autuaat ovat murheelliset'. Sanotaan, että sehän on syntiä olla surussa ja vaikeroida armon perään. Mutta Herran sana antaa meille esimerkkiä Davidista, Jeremiasta, Niniveläisistä, Maria Magdalenasta, Publikanista ja monesta muusta, joilla oli synnin suru ja joille Herra antoi armon. Tahdotaan vaan sitä iloista uskoa. Ilo Herrassa on hyvä, mutta se on Herran lahja; ja joka ei ole synnin surua tuntenut, ei hän voi armosta ja anteeksiantamisestakaan, Herran lahjoista, iloita. Kyllä se niin on, uskovainen aina suree syntiänsä. Täydellisyyttä ei kessään ole; vaivaiset syntiset kuitenkin olemme, vaikka Herran armoon luotamme. Ei pyhä apostoli Paavalikaan täydellinen ollut. Kysytään: oletko uudesti syntynyt ja tunnustatko itses autuaaksi Jumalan lapseksi? Ja jos satuakin olemaan Herran hengeltä nöyryytetty ja omissa silmissään alhainen, hengellisesti vaivainen, joka ei siinä silmänräpäyksessä tunnusta tilaansa kaiken kansan edessä, ja ajattelee, ettei tämä mikään tunnustuspaikka ole, niin silloin he kohta tuomitsevat ja sanovat: et sinä olekaan uudesti syntynyt, et ymmärrä niitä, jotka Jumalan Hengen ovat. Mutta itseänsä he kiittävät: minä olen uudesti syntynyt j.n.e. Rakkaat veljet, Raamattu sanoo: 'älkää tuomitko, ettei teitä tuomittaisi'. — — Jos joku pelvolla ja vavistuksella pyrkii autuaaksi, niin ei sitä pidä soimattaman, sillä nöyrälle antaa Jumala armon. He moittivat meitä Sortavalaisia siitä, että me sekä kirkossa että kotona lankeemme polvillemme. Mutta minä kysyn: mitä pahaa siinä on? Onko liikaa, että ihminen nöyryyttää itsensä Herran edessä sekä kirkossa että kotona? Herra yksin tosin sydämet tuntee ja eroittaa vilpilliset kyllä, mutta niinhän hän tekee niittenkin seassa, jotka iloitsevat ja kerskaavat uskossaan. Voipi kristitty tosin rukoilla kävellessään tahi istuessaankin, mutta hyvä tapa se on langeta Herran edessä polvilleen; niin hurskaat ennenkin ovat tehneet."
Vaikka Renqvistiläiset, ollen "hiljaisia maassa", elävätkin enemmän hiljaista yksityis-kristillistä elämää, ei pyytäen olla minään mestarina ja muitten opettajana, ei ollen myös kiihkoilevia muita käännyttämään, eivät he kuitenkaan ole itsehensä suljettuja, muista välittämättömiä; jos niin olisi, silloinhan ei heillä olisi kristillistä rakkautta. Aivan opettajansa Renqvistin tavan mukaan pyytävät he — missä vaan tilaisuutta siihen tulee — muiden kanssa puhellessansa kääntää puhetta hengellisiin ja muistuttaa "sielun asiaa." Usein sattuu, että Renqvistiläinen puhellessansa jonkun heidän seuraansa vielä kuulumattomankin tuttavansa kanssa hengellisistä asioista tahtoo joko itse pitää tai pyytää tuttavaansa pitämään rukouksia, lausuen: "emmekös nyt nöyryyttäytyisi Herran edessä?" Sairaita ja raskasmielisiä käyvät he varsinkin naapurissa, usein etempänäkin, oppimassa, neuvoen ja lohdutellen heitä, lukien ja pitäen rukouksia. Turhaan ei ole mennytkään tällainen kristillisen rakkauden työ — sieluja on voitettu Herralle. Paheita y.m. turmiollisia tapoja vastaan ovat he suurena vastapainona, usein ovat he saaneet niitä estäneeksi ja hävittäneeksi; riettaat tanssiseurat ovat heidän siellä Jumalan sanan nuhteilla ja varoituksilla esiintyessä lakanneet, joskus muuttuneet päinvastaisiksi seuroiksi, nauru on silloin huulilta lakannut, pilkka paennut.
Renqvistiläiset eivät ruokain ja juomain eikä vaatteiden puolesta eroa muista ihmisistä muutoin kuin että ovat raittiita ja koreilemattomia; monet tosin myös jättävät tupakan polttamisen pois, pitäen sen turhana ajanhukkana ja siis synnillisenäkin. Kaikissa suhteissa kokevat siis Renqvistiläiset heränneet, kuten nähneet olemme, seurata ja noudattaa Renqvistin elämän esimerkkiä ja neuvoja, erittäin: käyttää ahkerasti armonvälikappaleita, rukousta ja kaikkia Jumalan sota-aseita (Ef. 6). Ja siitä syystä, näitä käyttäen, he ovatkin pystyssä ja virkeässä elossa pysyneet ja, noin tehden, tulevat edelleenkin pysymään, kun sitä vastoin Ruotsalaisen seura on hajonnut ja melkein peräti loppunut. Renqvistiläisillä on armonvälikappaleitten ja rukouksen ahkerassa käyttämisessä hengellisen elämän ehdot. Hartauskokoukset sen lisäksi heitä koossa ja virkeinä pitävät.
Tähän päättyköön kertomukseni, jossa olen parhaan ymmärrykseni ja totuuden mukaan koittanut esittää H. Renqvistin elämän vaiheita ja vaikutusta Sortavalan kappalaisena, sekä luoda lyhykäisen jälkikatsahduksen hänen työnsä vielä jäljellä oleviin hedelmiin, erittäinkin millaisina ne vielä tänäkin päivänä näkyvät tässä hänen seurakunnassansa. Kyhäykseni täytyi minun siitä syystä supistaa näin puolinaiseksi ja lyhykäisesikin, kun tämän tuli vaan olla jonakin liitteenä prof. M. Akianderin nyt suomenkielellä julkaistuun teokseen Renqvistin aikaisemmasta elämästä. Nämä tiedot, jotka tässä julkaissut olen, ovat osittain lapsuuteni ajoista asti tässä syntymä-seurakunnassani omin silmin näkemiäni, omin korvin kuulemiani; olen myös, ollen pappina jonkun ajan tässä seurakunnassa, ollut tilaisuudessa tarkemmin tutustumaan tämän seurakunnan hengelliseen elämään. Monien vuosien kuluessa olen myös erityisiä tietoja tätä varten luotettavilta henkilöiltä hankkinut, sekä on myös ollut käytettävänäni Renqvistin perillisten haltuuni antamia muutamia säilyneitä asiapapereja. Arvosteluissani ja mietteistäni olen pyytänyt puolueeton olla. Tarkkaan olen miettinyt, mitä paperille pannut olen.
Suokoon Jumala tämänkin pienen kyhäyksen, tämänkin lehtisen Jumalan valtakunnan historiaa, olla sen lukijoille hengelliseksi rakennukseksi ja kehoitukseksi etsimään ja harrastamaan ennen kaikkea niitä kuin Jumalan valtakuntaan ja Hänen vanhurskauteensa kuuluvat. Lähettäköön myös seurakunnan Herra eloonsa tällaisia uskollisia, väsymättömiä työmiehiä kuin kertomuksemme henkilö Renqvist oli, jotka kovimmassakin helteessä samoin järkähtämättöminä pysyisivät. Tällaisia heränneitä hengenmiehiä, valppaita Sionin vartijoita, kirkkomme tarvitsisi, sillä sitä uhkaa lähestyä sangen vaaralliset ajat. Mutta turvatkaamme Herraan ja luottakaamme Häneen; voitto on meidän!