Tämä keskustelu Lassen-jutun ulkopuolella oli kuitenkin kuin kissan kaartelemista kuuman puurokupin ympärillä. Sen hupaisa äänensävy yhdessä viinan kanssa oli nyt haihduttanut heistä hämillisyyden. Biettar Oula kertoi heille eräänlaisella ylpeydellä — se ei ollut vain iloa onnellisesta tuloksesta —, kuinka notkeasti hän oli pujottautunut verkosta. Mutta — hän arveli —, eivätpä pykäläin koukut olleetkaan ensi kertaa liukuneet hänen ohitseen, ilman että hän tarttui niihin. Eivät olleetkaan hänen ammattitoverinsa turhaan antaneet hänelle kunniainimeä "rietas". Ei ollut harvinaista, että neuvoa tarvitseva henkilö, joka oli onnettomasti joutunut epäilyksen alaiseksi vieraan poron kähveltämisestä, kääntyi hänen puoleensa.
Mutta kun muori Biettar kuuli Lassen alkaneen lörpötellä, joutui hän hurjaan raivoon ja manasi hänen niskaansa kaikki maailman vaivat, kun hän tulee takaisin. "Siinä ryötässä ei ole edes kunniallisuutta!… Piru sisukseni kärventäköön, jos hän saa maistaa niiden kuuden vaatimen maitoakaan!" — Hän huitoi käsillään, istuen tulen loimossa, taustanaan mustanruskea teltanseinä, katse terävänä ja rypyt silmäin ympärillä syvinä. — "Ruvetapa hieromaan kauppaa sellaisen haisevan tallukan kanssa! Lassen kanssa!… Ei uskoisi, että sinä olet muori Biettarin poika! Jos isäsi olisi elänyt, niin olisitpa, kuolema ja kirous, saanut raippaa!"
— Niin mutta äitimuori, — — mitä pirua minä taisin tehdä, kun — — —
— Aa, lorua!… Niinpaljon älliä sinä sentään olet perinyt isältäsi ja minulta, että olisit voinut luistaa voudin ja asianajajan verkoista!
— Ja vannoa väärin! — Oletko hullu sanoi Elle.
Muori Biettar haukkoi henkeään. "Jos nyt et ole vaiti, niin minä annan sinulle korvapuustin, niin että tiedät kyllin… Jumala armahtakoon, kuinka paljon tyhmyyttä minä saankaan kuulla? — Mutta sinun Oula, joka olet miehinen mies, sinun sentään pitäisi tietämän niin paljon, ettei siltä valaa vaadita, jota tarkoitetaan saattaa syyhyn… Minä en koskaan käy ihmisten ilmoilla; mutta jumaliste: enemmän minä lakia osaan kuin te!" —
Aslak istui tapansa mukaan oikea käsi pistettynä peskin sisään, ja kyhni rintaansa. Hän vain huokasi ja vaikeni. Mitään muuta hänen ei sopinut tehdäkään, kun muori Biettar oli tällä mallillaan. Muorin olivat tunturit niinkuin tasangotkin; muusta ei puhettakaan. Ei koskaan ollut kukaan häntä komentanut. Ja jos joku herkkäuskoinen porolappalais-naapuri änkäsi oikeuksiaan, niin päätös oli aina, että asianomainen sai lyödä hynttyynsä kokoon ja ottaa lapikkaan nousua. Muorin suurin ilo oli käsitellä lämpimiä poronsuolia. Hänen ja hänen poikansa oli tapana juoda teurasporon haavasta juoksevaa tuoretta verta. Ja kun he jonakin talviyönä tai synkkänä syysiltana olivat lyöneet suonta joltakin vieraalta porolta, oli muori pelkkää tulta, hävitti kaikki teurastuksen jäljet ja kiihoitti poikaa rohkeilla joikauksiila sekä ylimielisillä sanoilla.
Elle, joka nyt yhtävähän kuin koskaan koetti rajoittaa anopin raivoa, istui itseään lämmitellen tulen ääressä; hän oli levähyttänyt peskinsä polvilleen. Hän tuuti mielessään äsken herännyttä tunnettaan. Kaikki oli niin kumman outoa ja uutta. Koko hänen elämänsä, joka oli kasvettunut yhteen tunturien ja näiden lakeuksien ihmisten kanssa, näytti hänestä nyt melkein unelta. Hän tunsi olevansa kuin linnunpoika, joka on pudonnut maahan pesästään korkeasta puusta. Niin, kun hän äsken lähestyi, telttaa, tuntui hänestä kuin olisi hänen pitänyt ottaa anoppia ja Aslakia kädestä —, niinkuin se, joka on kauan ollut poissa… Nyt vouti nukkui valkoiseen paitaan pukeutuneena… Ja niin surullisen lyhyessä ajassa hän oli ehtinyt muistella kaikki ne ihanuudet, mitkä olivat täällä, tuntureilla: Täällä oli teltta. Ulkopuolella joitakin ahkioita, joissa oli ruokatavaroita sekä vaatteita. Niin, olihan heillä lisäksi jalka-aitta, aivan hyväsisältöinen jalka-aitta; mutta se oli alhaalla kylässä.
Ellen äänettömyys tarttui muihin. Biettar Oulakin vaikeni. Ja Aslak huoahteli yhä.
Mutta tähän laimenevaan tunnelmaan rämähti muori Biettarin tunnekuohuinen kerskunta kuin torventörähdys, kun porolauma kuulusti kaahaavan pyrynä laaksoa alaspäin. "Suurempia ja kauniimpia karjoja kuin meidän ei ole näitä lakeuksia polkemassa. Muori Biettar sen on varjellut rosvoilta ja pedoilta, — tämän karjan, joka kiitää elävänä kultatuiskuna tunturien yli!"