— Olen.
— Minä haluaisin tuollaiset valkoiset lapikkaat, jotka sinulla on.
Voitko hankkia minulle parin niitä?
Kyllä hän voi. — Mitä ne maksoivat? — Eivät ne mitään maksaisi. — Mutta samassa Jussa punastui. Hän huomasi olleensa tunkeileva: hän teki tyhmästi, sopimattomasti tarjoamalla tytölle lapikkaat ilmaiseksi. Mitä tyttö välitti hänen lahjoistaan! — Ja hän punastui yhä enemmän.
Ei, ei käynyt päinsä niin; hän tahtoi mieluimmin maksaa niistä, sanoi tyttö, — eikä ollut huomaavinaan Jussan noloutta.
— Sanopa, tunnetko Biettar Oulan? kysyi hän.
Kyllä Jussa tunsi; hän ei voinut olla heittämättä tutkivaa katsetta tyttöön. Ja nyt oli tytön vuoro punastua… "Niin, minä kysyn vain siksi, että sinä olet minusta hänen näköisensä".
Jussan sydän paisui, ja hänen ryhtinsä ja kasvojensa sävy näytti itsestään muuttuvan ylevämmäksi. Hänellä oli paljon kerrottavaa Biettar Oulasta ja hän sai rohkeutta tunnustaakseen ihailunsa tuota "synkkää, vahvaa miestä" kohtaan.
— Luuletko, että hän taitaa loihtia? — Minä en luule. Mutta hän on kuin se sisämaa. Hän on niin rajaton. Niin sanoo myös minun opettajattareni, telegrafistineiti. Sinä et ehkä ymmärrä, mitä minä tarkoitan. Minä tarkoitan, että hänellä ikäänkuin ei ole mitään rajoja, varsinkin kun hän seisoo aivan hiljaa ja katsoo vain. Minun opettajattareni sanoo, että hän mielellään voisi paeta hänen kanssaan… Varmaankin siellä on hirveän erikoista — siellä lakeuden takana… Ja sinunkin kyläsi takana on vielä lakeutta loppumattomiin. — Eikö olekin? Minulla on niin käsittämätön halu päästä käymään siellä, vaikka minä melkein pelkään… Minä luulen, että Biettar Oula voi lumota metsän, käymällä vain sen läpi.
Ja sitten hän sanoi itsensäunhoittavalla ihailulla: "Hän on niin äärettömän erikoinen, Biettar Oula!" — Ruskeiden silmien katse tuli äkkiä totiseksi, mikä ahdisti Jussaa kuin raskas paino; samassa tyttö siirtyi aivan hänen lähelleen. Mutta Jussa ehti vain lyhyen tuokion tuntea hänen hivelevää läheisyyttään; sillä äkkiä tyttö piiloutui ylhäisen naisen arkisävyn suojaan, mikä teki hänet, kuin taikavaippa, kaukaisemmaksi Jussalle. Ilmeisesti tyttö tunsi häpeilevänsä, että oli ollut niin avomielinen. — Saat mennä kyökkiin, niin saat piialta kahvia ja voileipää, sanoi hän, mennen ylöspäin.
Hänellä oli isänsä hymy, mutta nuoren tytön sielu oli sen pyhittänyt ja nuoren tytön kasvoilla se oli kirkastunut.