Tämä pieni kimmastuminen herätti hänessä uutta intoa. Hän hoippui alas rihkamapuotia kohti niin lyhyin, ripein askelin, kuin olisi hänellä ollut jauhosäkki selässä ja hän olisi kuukahtamaisillaan kumoon. Kauppapalvelijan piti täyttää pikkurahoilla hänen kukkaronsa. Hänen arvonsa vaati, että hänellä oli killinkejä jaeltavana. Hänen oli tapana, milloin päähän pälähti, ottaa pari miestä tekemään sitä tai tätä — ampumaan ilmaan joku kallionjärkäle — Jumala ties, miksi! — tai korjaamaan jotakin vanhaa venehylkyä. Illalla hän sitten kutsui "työväen" "litviikiin", minkä toimituksen hän aina suoritti juhlallisesti ja nautinnolla.
Niin intohimoinen halu hänellä oli työnjohtoon, että kun hän puolikymmentä vuotta sitten alkoi huomata "nousukasten" sekoittuvan asioihin, niin hän laski täyttä höyryä eteenpäin, kunnes joutui konkurssin partaalle. Silloin liike joutui pojan haltuun.
Ei ihmekään siis, että hän piti nousukkaita ihmissyöjinä, jotka "olivat siinneet mielimurteissa ja kateudessa". Muinaisina aikoina, jolloin hän sananmukaisesti oli seudun isä, ei ollut tällaista tulvaa "noita ilkeännäköisiä haaskalintuja, jotka alituiseen näyttivät vetävän naamansa irviin, tuntiessaan oman pahuutensa hajun".
— Ja silloin oli Ruijassa taloja, joiden jutut ratkaistiin joutuin ja jotka kunnialla kykenivät kestitsemään arvokkaitakin vieraita — vieläpä ruhtinaallisia. Ja me nuoret herrat olimme oleskelleet suurissa perheissä Bergenissä ja Englannissa ja Hollannissa ja Venäjällä ja oppineet käyttäytymistapoja.
* * * * *
Tuskin oli Jussa saanut ruokaa vatsaansa, kun hän jo kiiruhti lahden rannalle. Hän tähysti harmaanvihertävää vettä ja näki pohjalla paljon kummallista. Tämä vesi ei virrannut, eikä se ollut liikkumatonnakaan; se vain keinui, huokui hiljalleen ja oli niin raskasta ja leikkivää ja väkevää, kun se vyörytteli rannan kiviä. Hän näki meren äären ulottuvan taivaaseen saakka. Siitä syvästä vesijättiläisestä, joka ulottui yli maanpallon, sai tämä rannan maininki voimansa ja valtavan painonsa: se oli kuin olisi käsittämättömän suuri, nukkuva eläin unissaan pudistanut käpäläänsä.
Hän katsoi veneitä. Ne olivat raudalla lujitetut. Ja oli niissä ankkureita ja ketjuja ja mastoja, hirrenpaksuisia. Ne ihmiset, joiden tämä kaikki oli, olivat varmaan suuria… Hänen mielensä masentui taas ja hän kaipasi kotia.
Nuori tyttö laski lahden rantaan, aivan häntä kohden, ja jarrutti jaloillaan, niin että Jussa näki kaunismuotoiset pohkeet. Ja kun hän oli noussut kelkasta, oli Jussa aivan varma siitä, ettei hän ollut kukaan muu kuin vanhan Nominin tytär Elna. Hänellä oli valkoinen lakki ja valkoiset käsineet, jotka ulottuivat kyynäspäihin asti, hauska sininen päällystakki sekä nahkavartiset kalossit. Hän seisoi aivan laskevaa aurinkoa vasten, joka heitti kultasateita hänen vaaleanvälkkyvään tukkaansa, ja sai hänen ruskeitten silmiensä lämpimän, pehmeän, kasteisen loisteen kaukaisemmaksi.
Hän katseli hetken Jussaa.
— Oletko sinä tuntureilta? kysyi hän lapiksi ja hymyili ystävällisesti.