VIII.
Eräänä iltana Nikko Nille tulee kävellen kylän päätietä pitkin, ylpeänä ja liikutettuna. Hän käy hiukan kumarassa, oikea olkapää pystyssä, niinkuin luovisi kovaa tuulta vastaan. Se johtuu siitä, ettei hänen kumpikaan kätensä ole vapaa; toisella hän taluttaa hirvasta, — täällä kylällä ei enää ollut talvikeli —, ja toisella, oikealla, hän pitelee Eira Maritin esiliinan nipukasta. Ja Eira Marit on melkein yhtä hankala talutettava kuin hirvas. Nuoret tytöthän kovin kainostelevat, ainakin heidän pitää heittäytyä kainoksi. Mutta tällä kertaa Eira Marit ei näyttele. Hän vain punastuu ja astelee aivan horjuen, kun hän on pakoitettu ajattelemaan niin moninaista ja tuntemaan niin paljon: hänen pienet, uneliaat aivonsa eivät ole tottuneet pitkäkoipisiin ajatuksiin, ja hänen sydämensä sykkii mieluimmin tasaisesti hölkäten. Muutoin niin herkkävireiset naurulihakset ovat kuin halpaantuneet. Sillä hänen täytyy ajatella, että hän on pian jättävä isänsä ja äitinsä ja menevä Nikko Nillen vaimoksi… Istuva omassa teltassa, ommellen peskejä ja housuja ja kaikkea, mitä tarvitaan.
Ja nyt he ovat tuskin sadan askeleen päässä Jongon talosta… Oo Jumala! Ihmiset katsovat häntä kuin morsianta, naimisiin aikojaa ikään. Se on niin pyörryttävän juhlallista… On kuitenkin hyvä, että on näin pimeätä.
He ovat juuri lähtemässä laskeutumaan pientä mäennyppylää likellä Jongon taloa, kun Nikko Nille äkkiä pysähtyy ja vetää armaan puoleensa. Hän vapisee kuin haavanlehti; sillä hän uskoo aivan selvään nähneensä ämmän haamun kulkevan ikkunan ohitse valojuovan läpi ja edelleen navettarakennusta kohden.
— Mitä nyt? kysyy Eira Marit ja lenkosäärinen kun on, pysyy hän vaivoin tasapainossa sisäänpäin väärillä jaloillaan.
— Etkö sinä nähnyt häntä?
He seisoivat hetken henkeään pidättäen.
— Tuolla hän menee! kuiskaa Nikko Nille.
— Oo-h-oo Jumala! panee Eira Marit, tullen kuolonkalpeaksi.
He kiinnittävät katseensa erääseen polkuun, joka johtaa kirkkomaalle; nähtävästi aave on pyrkimässä jälleen hautaan…