Matkan viimeiseen osaan — Inari-järveltä saakka — oli mennyt kerrassaan kahdeksan päivää.
Keli oli näet kehnontunut; parilla viime penikulmalla hänen oli enimmäkseen pitänyt kantaa suksiaan olalla.
Olikinhan jo toukokuu puolivälissä. Tänään hän oli uskaltautunut joen rannalle asti. Hänellä oli paha tunne siitä, että hän esitti täällä kotona kummallista muukalaisen osaa. Kunpa hän vain pääsisi ensimäisten päivien ohi!…
Oli ollut saakelin ilkeätä esiintyä Helsingissä harvinaisuutena, ja tästäpuoleen häntä kidutetaan täällä kotona pitämällä hänestä suurta ääntä! Kirotun paha oli olla puolivälinilmiö.
Ja jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongo ei huomannut ensinkään, ennenkuin oli laskenut tepsivän, kotoisen kirouksen. Hän oli niin äkeissään, ettei edes katunut syntiään.
Mutta hänen verensä kuohui hillitöntä vauhtia, kun hän äkkiä huomasi erään naisen, joka tuli häntä kohden. Jussa oli tuntenut hänet, ennenkuin silmä ehti eroittaa koko hänen olentonsa.
Tuntui niin kumman raskaalta tuo muistonmaininki, joka nyt vyöryi tulvien hänen sieluunsa…
Kaikki irtautui hänessä, ja hän kiiti virran mukana… Hänen silmänsä sai kiinnekohdakseen naisen kengänkäret, jotka etsivät rapakkojen väliltä kuivaa jalansijaa.
— Pyydän saada tervehtää teitä, neiti Norum! — Te tuskin muistatte minua; mutta minulla on kerran ollut kunnia jutella kanssanne. — Hän sanoi sen suomeksi.
— Ettenkö muistaisi teitä! — Neiti hymyili iloisesti. — "Ei muuten ole ensinkään kaunista, että arvelette minun unhoittaneen teidät".