— Aina, — sanotte te?
— Niin, sanoi neiti, punastuen äkkiä. — "Mutta milloin te aiotte tulla vierailulle pappilaan? Pastori ja hänen rouvansa puhuivat teistä tänään. He mielellään tervehtisivät teitä… Mutta kyllä minun nyt täytyy lähteä. Minä olen tehnyt kierroksen pitkin joenrantaa ja katsellut jokea. Katsokaas, kuinka se on tulvillaan!"
Hän sanoi hyvästit ja lähti.
Jussa jäi katselemaan häntä. Hänen nuori vartensa näytti leikkivän, täynnään vapaata elämäniloa.
Jussa oli joutunut keskelle kevään houkuttavaa levottomuutta, hänen aistinsa olivat äkkiä alkaneet hehkua. — — — "Siellä — — siellä etelässä — ihmiset olivat valoisampia ja toisenlaisia kuin täällä"… Vielä kerran hän tuli näkyviin — kirkonmäellä; hänen tukkansa välkkyi kultaiselta auringon kaukaisessa loisteessa. Niin solakka ja niin valoisa ja niin suoraryhtinen!… Ne ihmiset — niiden valkeitten talojen asukkaat, joita kuumottaa etelässä pitkin rannikkoa, ulottuen pitkinä riveinä etelän linnaan asti, — ja nämä ihmiset, — näiden synkkien metsien ja autioitten lakeuksien asujamet! — Siellä ihmiset olivat valon liitossa ja laskivat alaisikseen maan ja ilman, täällä ihmiset pakenivat pimeän turviin ja häviöönsä…
Mutta Jussa oli nuori ja suuri ja väkevä, ja hänen sieramensa paisuivat, kun hän hengitti vapauttavan kirpeätä maantuoksua. Ilma oli täynnään auteretta ja juoksevan veden läheistä ja kaukaista solinaa.
Tämä kevät tulee kuin kuumeuni jonakin varhaisena aamuhetkenä. Aurinko riisuu maan räikeän alastomaksi, sen kuuma henkäys kohtaa jokaista paljasta täplää ja sulattaa elämään juurten mehut kuohkeutuvan mullan alla, se täyttää koko ilman riehuvalla juhlahumulla ja kaiken elävän toivolla ja tahdottomalla hurmiolla.
Jussa kulki joenrantaa ylöspäin, matalaan koivumetsään.
Pitkäkarvainen lehmä, jonka hauraita luita peitti poimukas nahka, nuuski ja imeksi ahnaasti paisuvia silmuja ja nuoria lehviä. Sen suurissa, raukeissa silmissä loisti orastava eläimen halu. Se lakkasi pureksimasta, katsoi suoraan ilmaan ja antoi katseen kauan viipyä autereessa… Ja sitten se alkoi ammua minkä jaksoi.
Pitkulaisia lammikoita tulvehti niityiltä jokeen, laskien kellerviä vesisuihkuja alas jyrkän hietaäyrään yli. Silloin tällöin lohkesi märänkiiltävä paakku maata, pudota loksahtaen hietikkoon, vieri rannalle kasaan ja loiskutti sameita vesipyörteitä sinivihreää jäänreunaa vasten.