— Hyvin pienessä laaksossa, joka ulottuu aivan aution lakeuden reunaan asti?
— Aivan niin!
— Ja koko laaksossa tuskin asuu muuta elävää ihmistä kuin pappi?
— Ei, — ei ketään muuta.
Neiti katsoi maahan. Sitten hän nosti katseensa, — aivan vitkaan, ja antoi sen liukua Jussan silmiin. "Se on varmaan ihmeellistä… Mutta miten luulette tulevanne toimeen siellä?"
— Se on sen ajan huoli! — Minä en ole vielä pappi.
— Mutta teidän täytyy tulla papiksi sinne, — joka tapauksessa!
Hänen katseensa häilähteli kuin metsän hämärä.
Useimmat ihmiset pienenevät, kun tuttavuuden yksinkertaiset värit ovat imeneet pois ensimäisten juhlallisten vaikutelmien loisteen…
Sitten Jussa kysyi: "Minkätähden minun teistä pitäisi tulla papiksi juuri sinne?"
— Niin — — —. Minä sanon teille — — —, minä olin etelässä pari vuotta. Siellä ihmiset olivat niin valoisia, toisenlaisia kuin täällä. Ilma ja maa ja kaikki oli valoisampaa ja toisenlaista kuin täällä. Ja kun minä nyt muistelen teitä siltä ajalta, jolloin näin teidät Lafjordissa, niin minusta tuntuu, että teidän pitää olla pappina juuri siinä hiljaisessa laaksossa, joka ulottuu autioon lakeuteen asti — — Ja myös on minusta tuntunut aina, että Biettar Oulan pitäisi olla yksi teidän kuulijoistanne…