— Hm — eikö elämiste Jussa?! Ja oletpa patvinut!
— Totta tosiaan, eikö olekin Jussa! huusi Aslak ja kävi tervehtimään häntä hyvin liikutettuna. "Joko tuota lienet päähän asti lukenut?"
Jussan täytyi vastata, että paljon oli vielä vajaa.
— Jaa… sittenpä ei taida jäädä sitä asiaa, jota sinä et taitaisi!
No kyllä aina jotakin jää, arveli Jussa.
Biettar Oula kertoi, että heidän oli täytynyt väliaikaisesti leiriytyä tähän, kun vaatimet olivat alkaneet poikia aikaisemmin kuin oli odotettu. Nyt hän oli väkineen valvonut jo kaksi vuorokautta läpeensä. Sillä on vaatimia, jotka eivät ymmärrä tapahtunutta ihmettä, vaan katsovat hangella makaavaa pientä otusta vihamielisin silmin ja tallaavat sen kuoliaaksi, ellei samaa hetkeä käytetä hyväksi ja pakoiteta emä haistelemaan vasikkaansa, niin että sen äidinsilmät avautuvat. Tuon pienen, hennon vesan haju täyttää äkkiä emän rinnan kuumalla äitiydentunteella. Vasikkaa nuollaan ja se saa imeä tuoretta, rasvaista maitoa suuhunsa. Hetken kuluttua se on valmis juoksemaan emänsä kanssa ja teutaroimaan hangella.
Biettar Oula vei Jussan telttaan.
Elle tarjosi vieraalle poronkieltä ja ydintä ja kaikkea muuta hyvää.
Ja sillävälin Biettar Oula tutkaili Jussalta Suomen lakeja. Hän oli jo useita vuosia toiminut kunnallislautakunnan jäsenenä, ja hän antoi selvän esityksen kihlakunnan "busjetista" — raha-asiain tilasta. Vieläpä moitteettomalla virallisella kielellä.
… "Sitten me — kunnallislautakunta — olemme ajatelleet koettaa saada lännestä muuttamaan pari rikasta porolappalaista tänne meidän pitäjäämme. Meillä täytyy olla henkilöitä, jotka voivat saada kunnallis-busjetin tasapainoon". Hän pysähtyi, kiinnittääkseen huomion tuohon käänteeseen ja nauttiakseen siitä. — "Sillä täältä alkavat vanhat tunturilappalaisperheet olla hävinneet ja köyhtyneet".