Hän oli viime vuosina pysytellyt kerrassaan erillään lähimäistensä poroista. Mutta tunne, että oli sekä nimeltään että kyvyltään huomattu kansalainen, oli vielä siksi veres, että hänen joskus täytyi hätkähtäen kysyä itseltään, eikö tämä ollut vain unen petosta. Hän nautti nähtävällä ylpeydellä uusista aineksista itsessään — niinkuin nuori nainen, joka ensi kertaa kantaa sisällään elävää olentoa.
Ja hänen kääntymisensä oli käynyt näinikään:
Kun Nikko Nille epäonnistuneella kihlajaisretkellään kylään toi mukanaan sen ihmeuutisen, että hän oli löytänyt yhden kadonneista poroistaan elävänä ja täysikuntoisena Biettar Oulan karjasta, niin se sai aikaan sellaisen hämmästyksen, että koilliskulmalaiset eivät tahtoneet sitä mitenkään uskoa. Mutta Nikko Nille vakuutti kiihkeänä ja hellittämättä, että Biettar Oula itse oli ensinnä ilmoittanut hänelle, missä poro oli. Ja jälkeenpäin tuli kumoamattomaksi totuudeksi, että Biettar Oula nyt oli pohjiaan myöten rehellinen mies.
Kun hän sitten talvemmalla itse tuli kylälle ja sai päin naamaansa uuden maineensa, joka loisti puhtauttaan, niin hän tuskin tunsi enää itseään. Hän nauroi partaansa — aluksi. Mutta häntä kismitti nähdä itsensä tuossa valaistuksessa. Oli todella ylentävä tunne, kun näki itseään pidettävän rehellisenä miehenä. Ja mitäs, jospa hän todella olikin sellainen! — Turhamaisuus huumasi hänet siihen määrin, että hän aivan vakavasti päätti ryhtyä sisäiseen puhdistumiseen.
Ja silloin hänen edistyksensä alkoi; hänen ennestään laahaava puhetapansa tuli yhä sirommaksi, ja Biettar Oula päätyi kunnallislautakuntaan. Ja hänestä pidettiin ääntä, niin ettei sillä tahtonut olla rajoja.
Saarnamiehet riitelivät siitä, kenen oli kunnia hänen kääntymyksestään, mutta toiset väittivät, että Elle sen oli saanut aikaan…
— Mutta miten vanha ystävä Nikko Nille jaksaa? kysyi Jussa.
— Hm, hymyili Biettar Oula. Hänellä oli taipumuksia tulla onnettomaksi, tiedäthän. Hänen ämmänsä kuoli vasta pari vuotta sitten, ja silloin hän oli hävittänyt kaiken omaisuutensa. Hän varasti poroja kuin susi ja joutui kuritushuoneeseen. Ja nyt hän yrittelee vähäistä kalastusta rannikolla. Sehän on kaikkien köyhtyneitten tunturilappalaisten viimeinen porsaanreikä. Niin niin! Eipä juuri muutoin olisi voinut käydäkään. Miestähän vainosi huono onni. Meiltä hän saa silloin tällöin teuraselukan. Sillä säälittäähän mies, joka on kokenut parempiakin päiviä.
— Ei hän siis lopultakaan saanut Eira Maritia?
— Ei, tyttö meni toiselle ja saa lapsen joka vuosi, — kilpaa parasten vaadinten kanssa.