XIX.
Vuosien kuluessa Lasse tuli yhä vaateliaammaksi. Ei hän kyllä koskaan uhannut; hänen ärtymyksensä siitä, että hänet oli kuitattu kolmella vasalla ja yhdellä kehnolla vaatimella, ei koskaan jaksanut kokoutua sellaiseen voimainponnistukseen, jonka olisi täytynyt purkautua vimmaiseen kiukkuun. Tämä häneen syöpynyt katkeruus oli voimatonta, mutta sen pohjalla hän kuitenkin — ja juuri sentähden — sai säilytetyksi kylmäkiskoisuutensa Biettar Oulaa kohtaan. Muori Biettar oli kyllä pitänyt hänet rajoissa niinkauan kuin oli hyvässä voinnissa. Mutta sitten kun hän alkoi raihnastua, pääsi Lasse väljemmille tiloille, ja hänen niljakasta myrkkymieltään kutittivat yhä muistot ämmän hävyttömästä omavaltaisuudesta, painaen oman erikoisen leimansa hänen koko katsantoonsa, kaikkiin hänen toimiinsa, jotka hän suoritti tympeällä, koneellisella kuuliaisuudella.
Ja hänellä, jolle ei koskaan ennen elämässä oltu suotu valtaa vieraaseen ihmiseen, hänellä ei ollut varaa hellittää hiukkaakaan otettaan Biettar Oulasta. Jos hänessä olikin alkuaan ollut hiven ihmisrakkautta, niin se kuoli tähän koiranpuremaan, — ainakaan Biettar Oulaa kohtaan sitä ei enää ollut. Nyt hän oli rautana vahvimman miehen kaulassa, minkä tunsi; ja nyt hän puristaa! Ja vähitellen hän alkoi itsekin käsittää, että juuri tuo veretön, tummanharmaa, jota hänessä voitiin vain aavistaa, mutta joka ei koskaan näkynyt pinnalla, — että juuri se oli puristimena. Ja sensuuntaiset lahjansa hän käytti parhaansa mukaan.
Tämä hänen olemuksensa esti Biettar Oulaa ajoissa käymästä häneen käsiksi. Siinä oli jotakin, minkä Biettar Oula oli toivonut ajan mukaan häviävän. Hän ei ollut tottunut mairitteluun eikä pikkumaiseen, epäluuloiseen vaanimiseen. Hän oli tottunut halveksimaan kateutta ja muuta sellaista.
Mutta Biettar Oula ei ollut muistanut sitä, mitä hänessä oli tapahtunut Lassen ollessa poissa.
Idun nykyiseen heikkouteensa Lassea kohtaan hän sai jo käräjäkuulustelun aikana. Hänelle oli pistävä piikki, että oli joutunut niin likelle pakollista väärän valan tekoa. Silloin hän oikeimmiten ensi kerran teki tuttavuutta pelon kanssa. Ja jo ensi yönä heräsivät pieninä pistoksina pahat aavistukset, että Lassesta koituisi hänelle tukala vastus. Sittemmin hän puhalsi ne pois. Tyhmiä kuvitelmia! Mutta — joskus hän kuitenkin unohtui seisomaan hiirenhiljaa ja miettimään tätä Lassen kohtaa.
Lasse tuli — ja pistokset lisääntyivät, melkein Biettar Oulan tietämättä.
Tämä epäilysten koverrustyö jatkui vuosikausia hänen sisällään.
Mutta kun hänen maineensa sitten äkkiä muuttui — sekin hänen tietämättään —, ja hän nousi arvosta toiseen ja päätyi lautakuntaan —, silloin hänestä tuli valpas, varovainen, herkkätuntoinen, vieläpä epäluuloinenkin. Ja silloin hän alkoi tajuta, kuinka hirveän paljon Lassen pahat silmät ja niljakas olento olivat tuhonneet hänen vastustusvoimaansa. Hän oli menettänyt kaiken itsehillitsemisvoiman ja tajun keinojen vaikutuksesta: hän tuhlasi Lasselle lahjoja ja naurettavia huomionosoituksia — vaikka hänellä oli enemmän kuin tarpeeksi kokemusta siitä, ettei enkelinkään hyvyys pystynyt Lassen läpäisemättömän paksuun jäisen tunteettomuuden kuoreen, — päinvastoin liitti uusia kerroksia siihen.
Hän tuli neuvottomaksi ja väsyi, haparoiden etsiessään keinoja Lassen kurissa-pitämiseksi. Vihdoin tapahtui Biettar Oulalle jotain eräänä yönä.