Hän oli kauan valvonut makuullaan; viime aikoina häntä oli alkanut vaivata unettomuus. Nyt hän makasi aivan jäykkänä, joka lihas jännitettynä. Silloin hän alkoi tuntea hitaita värähdyksiä, — ne olivat niinkuin seinäkellon hiljaista kehräystä, kun se alkaa lyödä —, ja äkkiä hän tunsi väkevän nykäyksen, silmien ohi vilahti valo, — oliko se salama? Hän nousi, laski käden sydämelleen vakuuttautuakseen että eli vielä, — tuiotti ympärilleen… Kyllä hän oli teltassa, — ja Elle huokui rehevänä, rauhallisin henkäyksin hänen vieressään…
Seuraavana yönä hän makasi samaten ja odotti tuskallisena, että edellisen yön tapaus uudistuisi. Mutta hän koetti maata silmät sulettuina: ehkä uni sentään ehtisi ennen… Silloin hän näkee harmaan pilkun; eikö hän makaa silmät sulettuina? — Kyllä… Mutta hän näkee kuitenkin harmaan pilkun pimeässä, kappaleen matkan päässä silmistään… Äkkiä se siirtyy likemmäs, muuttuen samassa Lassen kasvoiksi, — niissä silmät verestävät ja ne ovat kuihtuneemmat ja harmaamman verettömät kuin koskaan… Hetken päästä ne muuttuvat Biettar Oulan omiksi kasvoiksi, yhä ollen kuihtuneet ja verettömät…
Hän nousi ähkien. Elle heräsi: "Mitä nyt, Oulatsham?"
Biettar Oula ryömi Ellen peiton alle ja kätki kasvonsa tämän syliin, pelokkaana ja vavisten kuin pieni lapsi…
Näihin aikoihin palasi hänen muistiinsa myöskin eräs vanha elämys. Siitä oli jo monta monituista vuotta, eikä hän ollut sitä koskaan ajatellut. Mutta nyt se tuli, ei vain muistona, vaan tuoden mukanaan koko pusertavan voimansa… Hänelle tuli jälleen halu repiä Ellen sieramia, puristaa häntä reidestä ja hän kuvitteli mielessään, kuinka voudin luut ruskaisivat, jos hän… Mutta sitten hän pelästyi: hän ei voinut vakuuttautua siitä, että hän itse suoriutuisi voittajana taistelusta. Hänen ajatuksensa rohkeus horjui joka hetki, — ja seuraukset nostivat päätään ilkeinä kuin aaveet… Oh ei! Hän toivoi voivansa välttää sellaista…
Olkoon! — — Vouti oli ottanut Hukan tyttären Jussalta. Kaikki ihmisethän olivat kertoneet, että Elnasta tulisi Jussan vaimo… Kuka tiennee! — — —
XV.
Eräänä syksynä he majailivat karjoineen muutaman tunturijärven rannalla, lähes kymmenen penikulmaa etelään kylästä.
Eräänä iltana vaikenivat paimenten joikaukset.
Vanha muori Biettar makasi viimeisillään.