Porojen liikunta teltan ohi ilman paimenten tavallisia huutoja kuulosti niin synkältä — niinkuin aaveitten huounta —, ja vahvensi hetken vakavuutta.
— Etkö voi joikua vähääkään! — Girjes! Hus! — Muori hosui sauvallaan ja raapi paksukarvaisia poronnahkoja, joihin hän oli kiedottu.
Andi — pikku Andiksi häntä vieläkin kutsuttiin — istui takan toisella puolen. Joka kerta kun tuoreilta käryävien koivunoksien savu tuprusi kokoon, hän katsoi ohi padan. Mutta isoäidin silmät kiilsivät niin jäykkinä mustaa teltanseinää kohti. Nyt aikoi Andi koettaa olla katsomatta enempää. Ja hän istui nurpolla nenin ja surkeannäköisenä, eikä hänen silmiinsä noussut kyyneleitäkään.
Elle istui käsissään Uusi Testamentti ja virsikirja.
Revontuli-kielekkeet värähtelivät suuria kaarroksia tehden taivaalla.
— Nyt taivas palaa! — Paetaan! — Ja muori Biettarin silmät tähystivät ylös savuaukosta.
— Sotke veri lumeen, Oula!… Hävitä kaikki jäljet! Osaatko muuttaa merkin? — Etkö? — Leikkaa sitten korvat pois!
Biettar Oula kalpeni. Nämä sanat olivat aina olleet äidin suussa, joka kerta kun he entisaikoina olivat teurastaneet muiden poroja.
— Lue Testamenttia, Elle!
Elle lehteili kylmin sormin likaista kirjaa. Mutta savu karvasteli silmiä ja valo oli heikko, eikä Elle ollut kirjaan kajonnut rippiaikansa jälkeen.