Hänen rintansa täyttää vapistuttava halu rikkoa tämä autio kuolonhiljaisuus suuren eläimen pauhaavalla mylvinällä… Mutta rinnasta ei lähde mylvinää, ja hänen täytyy vaieta…
Vihdoin huuhkaja nousee siivilleen ja liitää aavemaisen ääneti laakson sumeaan yöhön…
Se on kuolon kutsu. Kolmannen kerran se tulee seurassaan ikuisen pimeyden herra…
Lakeudelta kuuluu kohua. Siellä tulee syysmyrsky.
Biettar Oula hoippuu juurikas-kasan luo. Hän raapaisee tulitikulla tulta housuistaan, kipinä syttyy pimeyteen ja tuikahtelee hänen tärisevien kämmentensä välissä… Hän sytyttää kasan… Syysmyrsky tulee ja hulmuttaa nuotionliekit suurina, kiivaina aaltoina valtavasti paisuvia savupilviä kohti, joihin heiastuu punainen loimotus. Nuotion ahjossa paukkuu ja säkenöi, ja koirain ulvonta laakson toiselta puolen viiltää surkeana pimeyden läpi…
Tulen loimo kajastuu kauas laakson ylle tummuuteen ja pyyhkii myös jyrkkää rinnettä, joka näyttää häilyvän kostean välkkyvänä syvällä pimeydessä.
Biettar Oula hyppii ja huitoo rovion ympärillä, veri kiertää suloisen levottomana suonissa… "Jää on vahva", kuiskaa hän myrskyyn, joka ulvoo laakson puiden yllä ja viheltää kuin huilu jyrkänteen ohuissa, kuivissa pensaissa…
Se valittaa huojuvassa metsässä ja huokuu pimeydessä.
— Minä olen tappanut hänet, kuiskaa hän myrskyyn, ja hulluus hehkuu hänen silmissään, kun hän ryntää edes takaisin häilyvien liekkien läpi… Hän pysähtyy kuuntelemaan. "Nyt minun sanani purjehtivat myrskyn mukana". — Hän painaa korvansa maata vasten ja kuuntelee. "Kunhan ne vaan eivät tapaa ketään!… Hys!"
— Nyt ne räpyttelevät erääseen ikkunaan!… "Kenet sinä olet tappanut? — Kenet sinä olet tappanut, Biettar Oula?" — Mutta Biettar Oulan sanat eivät puhu enempää. Ne vain makaavat lattialla, ja kun vouti sytyttää tulitikun, ei hän näe useampia sanoja kuin "minä olen tappanut hänet"… Mutta seinällä hän näkee sanat "jää on vahva". Ne ovat paukahtaneet siihen niin kovaan, että säkeniä sinkoilee ympärille…