Silloin Biettar Oula kuiskaa myrskyyn:
"Jos sinä annat minut ilmi, niin minä vedän ytimen sinun luistasi!"…
Väki, jolla oli teltat laakson toisella puolen ja jonka koirain ulvonta oli herättänyt, seisoo kauhuissaan katsellen hulmuavien liekkien ympärillä riehuvaa olentoa.
Äkkiä rovio putoaa alas jyrkänteen reunalta ja ahjo hajoaa pitkin rinnettä ja sammuu pitkänä juovana pimeyteen. Vyöryvän kivilohkareen jyminä kaikuu ukkosena jyrkänteeltä, ja jää murtuu ja vesi kuohuu ja särkee peitteensä mylvähtäen, ja sen huounta leviää värähtelevinä aaltoina jään alitse ja ylitse, kaarena ylt'ympäriinsä, hukkuu tuolla, mutta herää jälleen kauempana, palaa takaisin lähtökohtaansa nostaen ilmoille uusin voimin suuren, parkuvan ärjynän. Tuo kuollut vesi, joka äsken päilyi niin raukean tyynenä jään alla, nousee kuin tukehtuva ja riehuu hengästyneenä, kunnes vähitellen raukenee jälleen… Sitten kaikki vaikenee. Mutta vielä kerran kuuluu alempaa viiltävä suhina, — ja viimeisen, värjyvän kaiun vanavedessä saapuu rinteeltä uusi ääni, johon aaltojen huounta sammuu, nousee hurjaksi huudoksi, yllyttäen koirat ulvomaan mukanaan, ja syytää myrskyn tohinaan jumalattomia sanoja…
XVIII.
Myöhään eräänä talvi-iltana istui Jussa ikkunan ääressä, katsellen ulos. Suuren kivikirkon ympärillä pistää lumesta siellä täällä esiin vinoja puuristejä. Hanki ulottuu melkein kirkon kapeisiin ikkunoihin saakka ja sitä on katolla paksuna peitteenä.
Koivut koettavat kiivetä laaksonseinämää ylöspäin; mutta lumi ikäänkuin painaa ne alleen maahan, ja hanki saa kietoa syliinsä koko matalan, piiloon kutistuneen harjanteen ja lakeuden.
Talvitie, joka kulkee pienen laakson läpi, on myös puoleksi lumen peittämä. Niillä parilla perheellä, jotka asuvat kauempana kirkon pohjoispuolella, ei ole monesti asiaa ihmisten ilmoille. Melkein kaikki Jussan seurakuntalaiset asuvat nimittäin alempana, suuren rajajoen varrella, peninkulmien laajuisella alueella.
Niin hän on istunut joka ilta viime syksystä alkaen, jolloin hän tuli tähän virkaan, — kuulostanut ääniä, halunnut kiihkeästi särkeä hiljaisuuden omalla äänellään, mutta ei ole koskaan tullut tehneeksi sitä…
Kun sitten tuo pakahduttava huutamisen halu jälleen palaa, käy hän avaamassa ruokasalinoven, kuullakseen vanhan suomalaisen palvelijattaren laulavan kyökissä hengellisiä lauluja. Kuten vanhat, kuluneet virka-huonekalut, niin hänkin on joutunut perintönä papilta toiselle, joista jok'ikinen on täällä ollut vain vierailemassa.