"Aseta tämä hopeasormus auringon kohdalle."
Biettar Oula alkoi lyödä rumpua, ensin hitaasti, sitten yhä nopeammin. Biettar muori jännitti katseensa ja piti kättä valon edessä, ettei se häiritsisi. Aslak unohti kokonaan rintansa kynsimisen. Hänen leveä suunsa suipistui suppiloksi, ja rypistynein silmäkulmin tuijotti hän renkaaseen, ja viimein alkoi hyppiä norjalaisen kuvan päällä.
"Tuo on kuolemaksi!" huudahti Aslak. "Lasse kuolee!"
"Niin — totta tosiaan!" arveli muori Biettar. "Eivät saa trondhjemilaiset madot imettäväkseen kovinkaan herkullista raatoa — mutta onneksi olkoon!"
"Ei, se merkitsee, että vouti aikoo tulla tänne", tuumi Elle. Hän sanoi sen ihan tahtomattansa. Biettar Oula ei itse huomannut, että hän nyt löi kovemmin — ei ennen kuin hän tunsi haluavansa lyödä rikki koko rummun.
"Tulkoon sitten!" sanoi hän ja löi vasaran varren nahan läpi. Hän heitti rummun räppänästä ja ärjäisi vihoissaan: "Jos hän tulee tänne jotakin minulta kaivelemaan, niin minä kaivan ytimen hänen luistaan!"
Tuli oli sammumaisillaan. Puolihämärässä teltassa näki Elle hänen silmävalkuaistensa välähtelevän mustien silmäterien koko ympäryksissä.
Eipä vain! Biettar Oula ei suinkaan uskonut, että vouti saapuisi sen paremmin tuolla kuin tälläkään asialla…
Suuri, voimakas mies, jonka ei ollut koskaan tarvinnut huolehtia Ellen ehdottomasta omistamisesta, oli nyt äkkiä joutunut epäilyksen hävittävien voimien yllättämäksi, hän, joka oli aina tottunut voittamaan eikä ollut koskaan sanottavasti kadehtinut ketään.
Kun Elle tuskastuneena kömpi sydän-yöllä hänen viereensä taljan alle ja kuiski hänen korvaansa hyväileviä sanoja, nipisti Oula häntä reidestä, niin että hän oli vähällä huutaa. Sitten tarrasi Oula hänen sierameensa ja sai vaivoin hillityksi itsensä tempaamasta sitä irti.