"Eikö ole tukala kävellä noin paksussa puvussa tällä helteellä?"
Biettar Oulalla oli nimittäin kaksi sarkapeskiä ja päässä verkalakki, jonka päälakena oli nelikulmainen, haahkan untuvilla täytetty patja. Tästä huolimatta ei näkynyt ainoatakaan hikipisaraa hänen päivänpaahtamilla, ruskeilla kasvoillaan; hänen tukevissa jäsenissään olivat lihakset lujat ja sitkeät kuin jänteet.
"Niin, niin, — onnea vain matkallesi!"
Groobein oli uutterasti ponnistellut tänään toteuttaakseen suuren päätöksensä — ja nyt ei siitä tullutkaan mitään! Hän istuutui sahatukille ja istui siinä kauan sanattomana, suruissaan ja masennuksissa. Lopuksi pyrskähti vanha taistelija, aikoinaan häikäilemättömän miehuullinen ja omavaltainen Groobein, itkuun. Hän ei ollut uskonut olevansa jo niin kerrassaan mennyttä miestä. Jumala häntä auttakoon! Hänestä ei ollut enää edes kärventämään tunturilappalaisen kinttuja!… Oli kuin olisi hän nyt vasta huomannut, että hänen käsiselkänsä olivat mustumassa ja että niissä oli pyöreitä syvennyksiä, joissa ohuet ja kiiltävät kelmut sekä arpiset poimut vain muistuttivat mennyttä täytelyyttä. Hän oli viime vuosina usein puhunut lähtevänsä Arkangeliin vanhaa ystäväänsä konsuli Kakovstseffiä tervehtimään, mutta huonon terveytensä tähden oli hän lykännyt matkansa taas tulevaan vuoteen: "Herra tiesi, tuleeko lähtöä silloinkaan."
Vanhus itki katkerasti. Lopullisen kuihtumisen tuskallinen tunne oli niin rutosti vallannut hänet.
* * * * *
Käveltyään lehtimetsän läpi lähti Biettar Oula astelemaan omaa tuttua polkuaan ylös jyrkkää tunturin rinnettä, jolla oli paljon sammalen peittämiä kiviä. Siinä louhikossa oli rapautuneita, valjenneita luita, joissa paikotellen näkyi sammalnukkaa. Ne olivat jäännöksiä venäläisestä sissijoukosta, Venäjän karjalaisista, jotka usein entisaikoina tekivät ryöstö- ja sotaretkiä Lappiin.
Täällä tunturilla olivat he tavanneet pimeänä syysiltana tunturilappalaisen ja pakoittaneet hänet lähtemään oppaaksensa. Alastulo tunturilta oli hyvin vaivaloinen, oli lappalainen kertonut, ja sentähden piti heidän sitoa itsensä kiinni toinen toiseensa. Opas kulki edellä hiljoilleen juosten ja piti tulisoihtua kädessään. Tultuaan jyrkänteen partaalle heitti hän tulisoihdun alas ja kyykistyi piiloon kiven taakse, mutta karjalaiset juoksivat soihdun perässä, vierivät alas ja kuolivat.
Biettar Oula oli jo kaukana tuntureilla ja samosi nyt kesäyön viileässä päiväpaisteessa. Siellä täällä oli ruohopälviä, joille viimevuotinen kulo antoi harmahtavan värin. Kellertävän harmaanvihreä poronjäkälä ryömi tiheänä ja paksuna ylös kiveliötä ikuisen lumen peittämän huipun juurelle. Puro pulppusi harmaanukkaisessa pajukossa sekä pyöreä- ja pienilehtisten, sikin sokin kiemurtelevien vaivaiskoivujen välissä ja katosi suohon, joka oli hilloista keltaisenaan.
Tunturikurmitsa lähti lentoon harmaalta kalliolta ja päästi ilmoille pitkästä, hiukan kaarevasta nokastaan kalkahtelevia, kipeän surullisia parahduksia, joista selvästi kuvastui tunturin yksitoikkoisuus; sitte se laskeutui pelonomaisesti ja hillitysti räpyttäen siipiään toiselle harmaalle kalliolle.