Hän pysähtyi ja nojasi puutarhan aitaa vasten. Ainoastaan yhdestä akkunasta, joka oli korkealla, näkyi valoa. Hän näki varjon liikkuvan akkunakaihtimen yläpuolella valkeakattoisessa ullakkokamarissa. Tuo näky herätti hänessä viehättävän tunteen ja sai hänet ajattelemaan, että Elna pani nyt levolle ja ummisti silmänsä, ruskeat silmänsä, joitten katsannossa oli kummallista raukeutta. Sitä kävi yhä suloisemmaksi ja suloisemmaksi ajatella. Ja poika seisoi siinä kauvan alallaan. Silmäluomet alkoivat painua kiinni, ja lopulta ei hän nähnyt muuta siitä loisteesta, jonka revontulet olivat heijastuttaneet puutarhassa olevaan kuulaan, kuin hämärän valopilkun. Hän kuuli vieläkin vuonon kummallisten aaltojen hiljaisen pauhinan.
Samassa kun hänen päänsä vaipui karvaista peskinhihaa vasten näki hän unta, että Elnan hengitys lämmitti hänen kasvojaan ja että Elna suuntasi verkalleen ujon katseensa häneen… Hän heräsi juuri silloin kun ojensi kätensä tavoittaakseen katselijan.
IV.
Eräänä kuumana kesäpäivänä istui Biettar Oula Groobeinin suuren purjeveneen siimeksessä rannalla syömässä kuivattua poronlihaa, saadakseen voimia pitkää tunturimatkaa varten. Hän oli ostanut täyden poronkantamuksen kahvia, sokeria ja joitakin välttämättömiä tavaroita — kuten neuloja, lankarullia, nuorakeriä, pienen padan sekä vähäisen saippuaa. Elle oli tullut vielä hienommaksi entistään.
Syötyään sulloi hän jätteet parkitusta poronnahasta tehtyyn laukkuun, jonka sitoi säkkisatulaan. Juuri kun hän aikoi lähteä, käveli Groobein horjahdellen, lyhyin askelin häntä kohti.
Nähtyään aamulla Biettar Oulan oli Groobein vannonut, että hän sanoo Biettar Oulalle suorat sanat, jotka eivät tuntuisi hänestä ollenkaan hyviltä. Mutta hän oli saarnaansa yhä lykännyt ja lykännyt, sillävälin rauhattomasti harhaillen kartanolla ja purkaen kylläistä sisuansa omille väille: siinä ei mikään epäröiminen tullut kysymykseen. Sen olisi pitänyt tapahtua jo viime vuonna! Silloin, asian ollessa vereksenä, olisi hänen pitänyt ampua parikymmentä ruosteista kuulaa Biettar Oulan läpi — kirotun mäyrän… Voi! vanhat raihnaantuvat pian ja ikä kuluttaa pois kiihkon ja rohkeuden. Vielä kymmenen vuotta sitten ei Groobein juuri epäillyt, kun oli kysymyksessä jäytävän harmin huojennus tai jonkin totuuden julkilausuminen. Mutta toisin oli nyt! Hänen mieleensä oli kuitenkin johtunut kaunistella laiminlyöntiään. Niin järkevä ihminen kuin Biettar Oula olisi varmaankin — oli hän tänään ajatellut ja sanonut — ajanut kotiin haaveellisen tyttöhupakon, jos olisi saanut hänet näkyviinsä, — ja koko juttu oli nyt jo vuoden vanha. Eihän hän mahtanut mitään sille, että tytön mieleen oli johtunut sellainen mielettömyys kuin lähteä häntä seuraamaan tuntureille…
Ei Groobein nytkään suunnatessaan kulkunsa Biettar Oulan luo tuntenut mitään ylentävää kiihtymystä, vaan ainoastaan heikkoa toivoa, että riemastuttava suuttumus ilmestyisi ratkaisevalla hetkellä; ainakin kannatti koettaa. Hän pysähtyi ja varjosti silmiään käsisyrjällä…
Ehkä sittenkin oli parasta alottaa varovaisesti. "Biettar Oulako siinä?" Biettar Oulahan se oli.
"Laumasi on kai tuntureilla lännessä päin?"
"Niin on, kolme penikulmaa täältä."