Laiha, tummanverinen ja pitkä Karjalainen nousi seisoalleen. Hän oli kuin haamu höyryn himmentämässä lampun valossa. Tummien silmien tavattoman tiukka katse lipui hiljalleen pitkin seurakuntaa ja painosti väkeä kuin hiljainen raskas tyven rajuilman edellä. Hengittäen kuuluvasti liitti hän kätensä ristiin ja alkoi ummessa silmin sävyisästi ja hiljaa rukoilla: "Isä meidän, joka olet taivaissa!" [Alkutekstissä suomeksi. Suom.]
Sanat kuuluivat kaukaiselta meren kohulta. Tavut soinnahtelivat, huokailivat — liittyivät vitkallisen venyteltyinä toisiinsa, hänen rukoillessaan mielettömän hartaasti, avuttoman kiihkoisasti, alakuloisen nöyrästi. Ja kun hän sitte sanomattoman kaihomielisellä, hellällä äänennousulla suostutteli; Jumalaa viidennessä rukouksessa: "ja anna meille meidän syntimme anteeksi!" [Alkutekstissä suomeksi. Suom.] purskahtivat naiset itkuun, ei kauhun tuottamien vaivojen johdosta, vaan epämääräisestä hurmauksesta. Taistelijaruumiiseen kahlitun voimallisen saarnaajasielun mainingit ulottausivat läikehtimään kuulijoissa, otti heidät valtaansa, tärisytti heidän hermojaan kylmin ja lämpöisin väristyksin.
Karjalainen istuutui. Hän alotti virren, henkiystävät yhtyivät ja sävel kohosi. Nautintorikkaan pöyristyksen säväys sai veisuun vavahtelemaan, ja ilma huoneessa tärisi kuin tuskan ja rauhattomuuden kuohuttelema veri.
Peloittavia olivat sanat, joita kuin merihädässä puhkesi Karjalaisen rinnasta, hänen alkaessaan puhua. Huojutellen ruumistaan ja lapsellisen pelokas ilme leveillä kasvoillaan pälyilivät köyhät likaisenkeltaiseen sarkapukuun puetut kalastajalappalaiset avuttomasti ympärilleen. Suomen synkkien salojen mies ammottavine hurjine silmineen ja naisten valitukset saivat mukaansa tähän asti rauhalliset kalastajalappalaisetkin. Yli sekamelskan, jossa kuului haikeita huokauksia ja kovaa itkua ja joka vähitellen paisui yksiääniseksi hätähuudoksi kuului Karjalaisen heleän sointuva ääni. Samalla Jäämeren myrsky ulvoen rynnisti tuon tuostakin nurkkia vasten, niin että ne ryskähtelivät, ja kiiti suhisten laaksojen ja autioitten lakeuksien yli. Kiruttiin ja ryhmityttiin toisiinsa kiinni. Karjalainen heitti nyt saarnaamasta ja oli kuin Jumala, katsoessaan noita nöyrtyneitä, vääntelehteviä ihmisiä.
Mutta muutamat olivat iljettäviä ennenaikaisessa, valheellisessa haltioittumistilassaan, niinkuin eräskin vaimo Jussan kotiseudulta. Hän se ensimäisenä hypähti pystyyn ja huusi rumalla, leveällä suullaan.
Karjalainen alkoi taas saarnata. Hänen kasvonsa kirkastuivat. Päihdyttävän riemun vallassa ja sydämen kylläisyydestä itkunsekaisella äänellä luki hän paksusta raamatusta: "Sillä Jumalan oikealle kädelle koroitettu karitsa vartioipi ja johtaa elämänlähteelle heitä ja Jumala on pyyhkivä jokaisen kyyneleen heidän silmistänsä." Hän hymyili, hän naurahti, sanankuulijat hymyilivät, naurahtivat, sitte pyrskähtäen äänekkääseen nauruun. Muutamat hypähtivät pystyyn, tanssivat mielettömän hurjina, vilpittömän ja intoisen iloisina, kaatoivat tuoleja ja penkkejä ja syleilivät autuaallisesti itkien toisiaan, miehet ja naiset yhtenä joukkona. Eräs lihava nuori vaimo sätki jaloillaan kuin mikäkin temppuilija. Alushousut putosivat nilkkoihin. Hänen miehensä huomautti hänelle, nykäisten hameesta: "Kuule — vedä housusi ylös!" Mutta hän ei kuullut, hyppi yhä vain. Huomatuimmat kansalaiset katselivat toisiinsa ja tuumivat naurussa suin: "Hyppihän Davidkin Herran arkin edessä!"
Kun hyppijät toinen toisensa perästä olivat lakanneet leiskumasta kuin päihtymyksen raukaisemina, nousi joukon johtaja seisoalleen ja sanoi: "Tunnustakaamme syntimme!"
Nytpä tuli lihavakin nainen tajuntaansa, tarttui nopeasti alushousuihinsa, vetäisi ne paikoilleen ja tunnusti yhden ainoan tekemänsä synnin — — — oli käynyt matkustavainen uskonveli — ja kun tulee pitkien taipaleiden takaa ja on vielä hengenheimolainen, niin sattuu helpostikin joskus horjahdus. Vaimo otti synninpäästön mehevästi hymyillen vastaan. Eipä Jussan kotiseudulta oleva huutava nainenkaan tahtonut jäädä edellisestä jäljelle, vaan kertoi iljettävän jutun.
Ja mikäli monet raskautetut omattunnot saivat huojennusta, jotta oltiin toistaiseksi melkein synnittömiä, alkoi mielialakin kohota. Miehet leikkelivät lehtitupakkaa ruupuiksi, puhuivat hevosista ja lörpöttelivät kaikenlaista Jumalasta. Naiset ympäröivät Karjalaisen ja kertoivat toinen toistaan mehevämpiä juttuja pyhän hengen miltei uskomattoman kummallisista hyvistä vaikutuksista heihin. Saarnamiehet kutsuttiin sitten toiseen huoneeseen, jossa he ahmivat kuivattua lihaa ja lohta, särpien kahvia päälle niin paljon kuin kukin halusi.
Seurojen aiheuttama tunnelma oli kokonaan vallannut Jussan. Raukeana asteli hän myöhään illalla vuonon rantaa kotia kohti. Karjalainen oli suuri ja mahtava kuin profeetta rukoillessaan, laulaessaan, puhuessaan ja sanoessaan puoliääneen: "Isä meidän, joka olet taivaissa!" Vieläkin kaikuivat nuo sanat hänen korvissansa, raskaasti ja verkalleen kuten vuonon aallot, jotka nyt tuulen tyynnyttyä vyöryivät vaimenevan vitkallisina… Jospa hän joskus voisi puhua kuin Karjalainen! Niin, jospa hänestä tulisi pappi! Oi, jospa hän saisi kirkon korkean holvin alla, mustassa kaavussa ja valkea kaulus kaulassa, pauhata saarnastuolista, korkealla, erillään muista, — kalpeana ja rukoilevana, kaikkien sanankuulijoiden katsoessa häneen!