"Taitaisit mielelläsi, Jolline, tänä iltana käydä seuroissa. Olet päivisin niin paljon touhussa, että sietäisitpä saada vähän vapauttakin."
Tuo ei ollut yllätys Jollinelle. Aamullisen myrskyn jälkeen kannatti hänen mielestään saadakin erityinen hyvitys.
Groobein pyysi Jussaa saliin. Mutta silloin ei Jussa enää tuntenut itseään varmaksi. Hänellä ei ollut aavistustakaan, kuinka siellä pitäisi käyttäytyä. Hän pysähtyi ruokasaliin, ja juuri kun hän oli kysymäisillään, eikö saisi olla siellä, kuului käsky: "tulehan tänne vain!" ja Groobein tuuppasi hänet samalla sisään raskaitten oviverhojen välistä.
Suuri uhkea kattolamppu loisti siellä kuin joku satumainen valolähde. Liekkiä ei näkynyt ollenkaan. Ja pöytien ja tuolien ja kaiken sisustuksen värit sulausivat niin yhteen, ettei Jussa saanut selvää, mitä värejä ne olivat: eivät ne olleet punaisia, ei keltaisia, eikä sinisiäkään. Siellä täällä näkyi kuitenkin kullan-, hopean- sekä vaskenkarvaista. Näytti siltä kuin ei seiniä olisikaan; Jussa vain otaksui ne oleviksi. Vielä enemmän yhteensulautuvaa ihanuutta sai hän nähdä toisessa huoneessa. Papin pienet pojat, jotka olivat Elnan vieraina, kiertelivät tuoleja hyppien ja meluten. Lihavat verkapukuiset pienokaiset löpisivät äänekkäästi — antamatta mitään arvoa sille pyhätölle, jossa olivat. He eivät totelleet edes Groobeinin kieltoa. Ja kovin oli hauska kuulla lasten puhuvan norjaa!
Jussa huomasi istuvansa pöydän ääressä. Hän hiveli kädellään pöytäpeitettä. Niin oli kuin olisi silitellyt varsan selkää. Groobein haki suuresta lasikaapista penkoen ja kolistellen "pientä rasiaa", näyttääkseen sitä Jussalle. Sillä aikaa näytti Elna hänelle kaikenlaisia kuvia ja kauniita esineitä, joihin Jussa ei kumminkaan voinut kiinnittää ollenkaan huomiota.
Tyttö oli niin lähellä häntä; Jussa tunsi hänen hengityksensä. Hän katseli Elnan tuuhean, mustan tukan varjosta kostein silmin Elnan ylpeästi aaltoilevaa povea hänen seisoessaan siinä pöydän ääressä, toisella kädellään nojaten pöydän syrjään. Ja Elna oli kuitenkin vain lapsi. Jussa tuli raukeaksi häntä katsellessaan… Hän oli nähnyt herrasnaisia ennenkin, kauniita suurikasvuisia naisia, mutta heidän ruumiinsa oli ollut niin syvällä kummallisten vaatteiden sisällä, että ajatukset tuskin kykenivät tavottamaan. Heidän pukujensa täytteet ja monet poimut saivat ajatukset harhateille. Hän oli tuskin ajatellut mitään inhimillistä naisissa. Mutta nyt kaikki kaukaiset, häilyvät unikuvat johtuivat hänen mieleensä Elnaa katsellessa. Hänen väljä, yksinkertainen puseronsa hulmusi niin maallisen lujasti ja elävästi kahdesta kohti. Hänen hameensa oli kiinni vyötäröllä. Kaulan puna ilmaisi hänen verensä herkkyyttä… Mutta nainen kirkastettuna se nyt oli hänen edessään, solakkana ja ylevänä, valoisana, suorana ja korkeana, vaatteissa, jotka liehuivat hänen yllään kuin hemmotellut ajatukset. Hänen palmikkonauhansakin oli kuin ihanan kasvin lehti! Mutta viehättävintä oli hänessä kuitenkin hänen hymyilynsä ja hurmaava, teeskentelemätön ystävällisyytensä, joka ilmeni hänen avonaisilla, selväpiirteisillä kasvoillaan.
* * * *
Tuuli, jota oli aamulla tuskin tuntunut, oli iltapuoleen kiihtynyt ulvovaksi myrskyksi, joka kiskoi suuria vaahtopäitä Jäämereltä ja paiski niitä rannan kallioihin.
Avara, matala ja pieniakkunainen kainulaistupa oli täpösen täynnä,
Kaikki istuivat, ja synkkä hiljaisuus vallitsi. He olivat ahdistavan pelon valtaamina, odottaessaan sitä tuskallista nautintoa, jota heille vähän ajan päästä tarjottaisiin. Veli Karjalainen Suomesta aikoi nimittäin puhua tänä iltana.