Jussa ylpistyi, ja koko hänen olemuksensa sai toisen sävyn. Hänellä oli paljon kerrottavaa Biettar Oulasta, ja tyttö uskalsi ilmaista, että häntä halutti kuulla tuosta "salaperäisestä, voimakkaasta miehestä. — Uskotko hänen osaavan loihtia? Minä en ainakaan usko. Mutta hän muistuttaa maata, jossa hän asuu. Hän on niin rajaton. Samaa sanoo opettajattareni, sähköttäjä. Et taida oikein ymmärtää minua. Tarkoitan, että hän on kuin se, jolla ei ole mitään rajoja, varsinkin silloin, kun hän seisoo ihan ääneti ja katselee jotakin ihmistä. Opettajattareni sanoo, että hänen melkein tekisi mieli paeta Biettar Oulan kanssa… Kaikki lienee hyvin kummallista siellä — lakeuden toisella puolen… Ja sitten on taas ääretön lakeus kotiseutusi takanakin, — Eikö niin? Minulla on käsittämätön halu matkustaa sinne, vaikka puoleksi pelkäänkin… Luulisin Biettar Oulan voivan loihtia metsän käymällä vain sen läpi."
"Biettar Oula on kovin merkillinen!" huudahti tyttö lopuksi innostuksissaan. Hänen katseensa, joka äkkiä oli tullut raukeaksi, rasitti Jussaa, mutta vaikutti samalla puoleensa vetävästi. Mutta Jussa sai vain hetken ihailla tyttöä tuollaisena, sillä yhtäkkiä palasi tälle hänen tavallinen sävynsä, joka vaikutti loitontavasti Jussaan. Tyttö oli hämillään siitä, että oli ilmaissut sielunsa sisintä.
"Mene keittiöön, siellä antaa palvelijatar sinulle kahvia ja voileipää", sanoi tyttö kävellessään rannalta.
Hänellä oli isänsä hymy, mutta nuoren tytön sielun kirkastama ja nuoren tytön katsannon kaunistama.
Jussa katseli merta ja tunsi siinä Elnan äskeisen katseen. Hän räpytti silmiään tuntien olonsa kummallisen kankeaksi… Häneltä pääsi vihdoin helpoituksen huokaus. Mitä olikaan tuo miltei tuskaannuksen tila?
Vuonon toisella rannalla näkyi lumikinoksien yli johtavia mustia polkuja ja niiden välissä kalastajalappalaisten maakuoppia mustina, savuavina laikkuina. Kaksi kalastajalappalaista souti vuonon poikki ja laski valkamaan. Niin likaisia ja kurjannäköisiä ihmisiä ei Jussa ollut ennen nähnyt. Heidän sarkapeskinsa olivat keltaisenruskeita hylkeenrasvasta, kaulahuivit kiilsivät liasta kankeina.
Jussa meni keittiöön. Seisottuaan hetken oven suulla istuutui hän rahille. Kotipitäjässään oli hän ollut papin, nimismiehen ja kauppiaan keittiössä. Miksipä hän siis ei osaisi käyttäytyä. Tässä keittiössä oli kuitenkin kaikki paljon suurempaa ja ylellisempää. Rahikaapissa oli kahdeksan ovea, kun sitävastoin kotipitäjän pappilan rahikaapissa oli ainoastaan neljä.
Palvelijatar kestitsi häntä kahvilla ja voileivällä. Elna oli käskenyt, sanoi hän.
Syödessään kuuli Jussa "Groobeinin" kovasti aivastavan ruokasalissa sekä senjälkeen kakistavan ja ähkivän tyytyväisenä. Samassa kun Groobein avasi ruokasalin oven, kumartui Jussa sivulle ja näki ruokasalissa suunnilleen samanlaista kuin kotipitäjän pappilan ruokasalissa.
"Sinähän aterioitset kuin nuoret herrat ainakin", virkkoi Groobein ystävällisesti. Enpä olekaan ensi kertaa, ajatteli Jussa, aterioimassa herraskeittiössä.