Nuori tyttö luisui alas rantaan suoraan Jussaa kohti ja jarrutti jaloillaan, jotta Jussa voi nähdä hänen hyvin muodostuneet pohkeensa. Kun tyttö kohotti katseensa, oli Jussa varma siitä, että hän oli vanhan Norumin tytär Elna. Hänellä oli valkoinen lakki, pitkät valkoiset sormikkaat, jotka ulottuivat kyynäspäihin, ja viehättävä sininen viitta. Jalassa oli hänellä päällyskengät, joiden ruojut oli sisustettu nahalla.
Hän seisoi päin laskevaa aurinkoa, joka loi kultaisia juovia hänen kullankeltaisille hiuksilleen ja teki hänen ruskeitten silmiensä lämpimänkostean, raukean hohteen etäisemmäksi.
Hän tarkasti hetken Jussaa.
"Oletko tuntureilta kotoisin?" kysyi hän lapiksi ja hymyili ystävällisesti.
"Olen."
"Kunpa minullakin olisi tuollaiset valkoiset lapinkengät kuin sinulla!
Voitko hankkia minulle tuollaiset?"
Jussa sanoi voivansa. — Mitä ne maksaisivat? — Ne eivät maksaisi mitään. Mutta samassa punastui Jussa. Hän oli huomannut puhuneensa liian tuttavallisesti. Oli tyhmää ja sopimatonta tarjota kenkiä ilmaiseksi. Mitäpä tyttö välittäisi hänen lahjoituksistaan! Ja hän punastui yhä enemmän.
Ei, se ei käynyt laatuun; tyttö sanoi mieluummin tahtovansa maksaa niistä — olematta huomaavinansakaan Jussan hämiä.
"Tunnetko Biettar Oulaa?" kysäisi hän.
Jussa sanoi tuntevansa. Hän ei voinut olla luomatta tutkivaa katsetta tyttöön. Nyt punastui tämä vuorostaan… "Kysyin sitä vain siksi että mielestäni muistutat Biettar Oulaa."