Noustessaan vaivaloisesti ja ähkyen asuinrakennuksen portaita huomasi hän keittiöpalvelijattaren heittämässä likavettä ihan keittiön portaitten eteen.
"Jolline!"
Palvelijatar kohotti säikähtyneen katseensa häneen.
"Tule tänne!" sanoi hän ja oikaisi vanhuuden koukistaman pyöreän selkänsä. "Senkin keltainen sika! Kyllä minä opetan sinut sotkemaan pihamaani — mokomakin tursistunut luuska! Jos oikein tekisin, niin työntäisin sinut likavesiämpäriin ja viskaisin sinut sontakasalle tallin taakse. Älä nyt seiso siinä muljottamassa minuun pyöreillä lehmänsilmilläsi!"
Hän kääntyi kahteen mielistelevästi nauravaan kalastajaan päin: "Tiedättekö, miksi hänen nimensä on Jolline? [Jolle, vene. Suom.] — Hänen isänsä, lestadiolaissaarnaaja, on selittänyt minulle sen arvoituksen. 'Hän on syntynyt veneessä', on sananselittäjä minulle kertonut."
Tuo pikku mielenkuohahdus herätti hänessä eloon uutta puuhan halua. Hän hoippuroi kauppaan lyhyin, nopein askelin, kumarassa kuin jauhosäkin kantaja ja ollen kuin kompastumaisillaan. Kauppapalvelijan piti täyttää hänen kukkaronsa pikkurahoilla. Hänen arvokkuutensa vaati, että hänellä oli rahaa jaella. Hänellä oli omituisia päähänpistoja. Väliin pani hän parikin miestä tekemään minkä mitäkin — halkomaan kallioita — Herra tiesi miksi! — tai paikkaamaan vanhaa veneluoskaa. Illalla kutsui hän sitten työmiehensä tilille. Sen hän aina toimitti suuresti nauttien tehtävästään.
Niin suuri oli hänen työhalunsa, että vaikka hän kaksikymmentä vuotta sitten oli tullut huomaamaan "nousukkaiden" tehneen hänen elämänsä katkeraksi, jatkoi hän liikkeensä hoitamista sittenkin täysin voimin, kunnes se meni vararikkoon. Tämän jälkeen joutui liike pojan hoidettavaksi.
Eipä ihmekään, että hän piti nousukkaita todellisina ihmissyöjinä, jotka oli "siitetty mielenkarvaudessa ja kateudessa". Entisaikoina, jolloin hän todella oli seudun isä, ei ollut paljon "noita häijyjä, ryppyisiä kasvoja, jotka alituisesti näyttivät virnuilevan oman häijyytensä tuntien. Ruijassa oli vielä silloin taloja, joihin olisi voitu ottaa vastaan arvohenkilöitä, — vaikkapa ruhtinaallisia. Me nuoret herrat olimme ylhäisten perheissä Bergenissä sekä Englannissa, Hollannissa ja Venäjällä oppineet hovitapoja", kertoili hän.
Hätäisesti syötyään juoksi Jussa vuonon rannalle. Hän tuijotti harmaanvihreään veteen ja näki monenmoisia ihmeitä pohjassa. Vesi ei virrannut eikä ollut tyynikään. Se vain keinuili verkalleen huoahdellen, siinä keveästi ja leikillisen voimakkaasti läikkyessään vuonon kiviä vasten. Hän näki taivaan rannan yhtyneenä mereen. Maailman syviltä meriltä nouti täällä rannalla rauhallisesti liikehtivä vesi voimansa ja valtaisen painavuutensa: näytti siltä kuin olisi tavattoman iso, nukkuva eläin raukeasti nytkäytellyt käpäliään.
Hän katsasti raudoitettuja laivoja ankkureineen ja kettinkeineen. Niiden mastot olivat paksut kuin tukkipuut. Ihmiset, jotka tuollaisia hoitivat, olivat kai suuria olentoja… Näitä nähdessään valtasi hänet jälleen alakuloisuus ja koti-ikävä.