Biettar Oula oli sellainen, että hän siveyden nimessä harmistui, kun joku rehellinen mies lankesi kiusaukseen. Nyt oli sitäpaitsi valoisa kesä; hänen mielensä oli rauhallinen ja puhdas ja pahat tekonsa lähes vuoden vanhoja: Biettar Oula saattoi siis nyt kesällä puhua pitkäkyntisistä, kun hänen omatuntonsa oli rauhoittunut ja keveä.
Elle astui hänen luokseen, pani kätensä hänen olalleen ja sanoi katsoen ujona alas: "Oi, jospa luopuisit huimista tavoistasi, Oulatsjam!"
Biettar Oula hymyili. Aina kun Elle puhui hänen "huimista tavoistaan", koetti hän keskeyttää puheen hymyllä. Voimakkaampia sanoja ei Elle oikein rohjennut käyttää. Mutta tuo säveä sanontatapa teki hänet ihmeellisen ujoksi — ja vastustamattomaksi. Biettar Oula hiveli Ellen kauniin täyteläistä selkää. Tuntureilla ei ollut ainoallakaan muulla naisella niin suuria ja reheviä jäseniä. Povi kohosi hänellä kuin vuori väljän, lyhyen peskin alla.
"Katso!" huudahti Biettar Oula. "Katso, kuinka näppärä hän on. Hän tiukentaa suopungin juuri silloin kun pitääkin. Suopunki kuristaa pensasta kuin peto. Kas, kas!… Pensas tempoilee ja ponnistaa vastaan kuin vasa… Taitaapa olla totta kuten ennustetaan, että Andista tulee vielä tunturin etevin mies."
"Mutta miten käy tunturin parhaan tytön?" kysäisi Elle ja vilkaisi häneen ujosti ja leikillisesti hymyillen.
"No, älähän siitä hätäile! Olet ihan nuori vielä."
"Mutta muistathan, että pikku Andi täytti kolme vuotta viime juhannuksena… Ja vielä olen paraissa voimissa. Olisipa sopivaa, jos saisimme lantalaisen vävyksemme. Hänen luonaan meillä olisi majapaikka, käydessämme talvisin kirkolla. Kyllä Biettar Oulan tyttö saisi seudun parhaimmat kosijoikseen… Lantalaistyttöä et tietystikään miniäksi tahtoisi?"
"Lantalaista miniäksi!" — Jo sellainen ajatuskin oli Biettar Oulalle kauhistus: kuinka voisi tunturilappalainen mennä naimisiin lantalaistytön kanssa! "Telttammekin rupeaisi löyhkäämään navetalta, jos sellainen täällä olisi. Näyttäisi se nyt joltakin, jos täällä teltassamme olisi rahilla istuva lehmätyttö, — sillä rahi hänellä tietysti pitäisi olla. Ja hittoko häntä rupeaisi silmällä pitämään, ettei hän jonakin kauniina päivänä kaatuisi rahiltaan tuleen ja polttaisi itseään. Tuskinpa voit ajatellakaan, että Biettar Oulan poika rupeaisi lantaa vetämään ja tekemään heinää parille likaiselle lehmälle."
Istuessaan siinä katselivat he poroja, jotka ryhmittyneinä loikoivat jäätiköllä. Ne märehtivät liikutellen tyytyväisesti korviaan ja silmät raukeina varhaisen aamuauringon hohteesta.
Toinen toisensa jälkeen nousivat ne seisoalleen, oikoivat raajojaan ja lähtivät jäätiköltä. Samassa rupesivat koirat haukkumaan, mutta Aslak sai ne hillityksi tavallisilla ärjymisillään, käänsi kylkeään ja nukkui taas. Porot alkoivat nyt muovata nuoria rustomaisia ja hienon karvanahan peittämiä sarvitynkiään, lyömällä ja takomalla niitä takakoparallaan ja hankaamalla niitä kivenkylkeen, ja kurottivat sitten katseensa niihin, tarkastaakseen niiden muotoa.