Oli tuntunut kovin kiusalliselta esiintyä harvinaisuutena Helsingissä, ja nyt häntä vaivasi liiallinen huomaavaisuus täällä kotona! Oli hiton tukalaa olla välimuotona.
Ja jumaluusopin ylioppilas Juhani Jongu ei huomannutkaan ennen kuin oli lausunut salaisen sadatuksen. Hän oli niin kiihtynyt, ettei edes katunut syntiään.
Mutta hänen verensä joutui hillittömään liikkeeseen, kun hän äkkiä huomasi herrasnaisen tulevan suoraan vastaansa. Samassa tunsi hän tulijan.
Lapsuusajan kohtaukset johtuivat yht'äkkiä kummallisen rasittavina hänen mieleensä…
Hänessä irtautui kaikki, ja hän solui mukana… Hän tähtäsi katseensa neidin kengänkärkiin, jotka hapuilivat kuivahkoja paikkoja likalätäkköjen välistä…
"Saanen tervehtiä Teitä, neiti Norum? — Tuskin tunnette minua enää; mutta minulla on kerran ollut kunnia puhutella Teitä." — Tämän sanoi hän suomeksi.
"Teitäkö en tuntisi!" huudahti toinen hilpeästi nauraen. "Minusta ei ole ensinkään kohteliasta arvelunne, etten Teitä tuntisi."
"Ja te olette eksynyt tänne tunturimailmaan?"
"Ei, eksynyt en ollenkaan ole. Jo lapsena teki mieleni tänne. Muutamia viikkoja sitte sain papinperheeltä kirjeen, jossa he pyysivät minua käymään heillä. He ovat hyvin rakastettavia, maailman paraimpia ihmisiä! Viihdyn täällä hyvin. Ilma on täällä herttaista, raikasta ja keveää!… Papilla on kaksi lastakin, poika ja tyttö. Ne ovat kovin miellyttäviä ja hauskoja! Täällä olen tullut kuin toiseksi ihmiseksi. Eikö se näy päältäkin?" Hän nauroi. "Kaikkiapa sitä nyt minäkin kysyn!… Niinkuin Te tietäisitte, minkälainen olen ollut!"
Hänen vilkkautensa oli hämmästyttävä ja vaikutti rauhoittavasti
Jussaan. Ja mihin oli joutunut hänen katseensa painostava voima?…