"Tuleepa sieltä Lassekin", tuumi Biettar Oula Lassen kumaraisena työntyessä ovelle ja heittäytyessä taljalle loikomaan. "Hänestä on tullut kunnon mies. Hän on oivallisesti hoitanut porojaan, ja hyvin hän nyt tuleekin toimeen."
Ikävän vaikutuksen teki Jussaan se, että Biettar Oula alentui mairittelemaan Lassea. Lasse sitävastoin kuunteli kuin hän olisi hyvinkin tuon kehumisen ansainnut.
Sietämätöntä levottomuutta ilmeni Biettar Oulan monissa huomionosoituksissa häntä kohtaan, — ilmeistä ponnistelua Lassen kasvojen saattamiseksi tyytyväisen säveihin poimuihin.
Jussan vanha surkuttelu Lassen kohtalosta muuttui voimakkaaksi vastenmielisyydeksi, sillä hänen muuten sääliä herättävästä ja surkeasta olennostaan kuvastui nyt myrtynyttä, ilkeää pahuutta, jota ei Biettar Oulan mielistelevä herttaisuuskaan saanut lientymään. Sietämätöntä oli nähdä tuon puolivalmiin, aikaisin vanhentuneen, laihan ja kalpean ihmisluonnoksen painajaisen tavoin pitävän vallassaan voimakasta Biettar Oulaa.
Jussa teki lähtöä. Mutta Biettar Oula ja pikku Andi, joka sillävälin oli rivakasti alkanut tavotella isänsä pituutta, veivät hänet ensin laumaan, missä heittivät kiinni ison ajoporon.
"Tämän saat kiitokseksi käynnistäsi", sanoi Biettar Oula. "Ja jos sinusta tulee pappi naapuripitäjääsen, tulen minäkin kuuntelemaan, miten saarnaat Jumalan sanaa."
XII.
Paluumatkallaan näki Jussa korppien lentelevän ja rääkkyvän sudenraadon ympärillä, uskaltamatta laskeutua maahan; arvattavasti oli kettu ottanut saaliin haltuunsa.
Vesi oli rajusti noussut joessa, ja jäät olivat monin paikoin irrallaan. Näiltä tienoin ei hän päässyt joen poikki, vaan täytyi lähteä kävelemään joen pohjoista rantaa kirkolle päin.
Kun hän iltapuoleen oli tullut vastapäätä kirkkonientä olevalle mäelle, laski joki jäitään.