Jussa ei voinut ensin vastata mitään. Tämä oli jotenkin aavistamatonta. Tähän asti oli heidän keskustelunsa ollut surutonta kuin unelmat valoisana kesäyönä.
"Onko sinulla ikävä, Elna?"
"Niin, — en tiedä oikein… Rakas Juhani, älä pahastu minulle!" Hän kietaisi käsivartensa Jussan kaulaan ja katsoi häntä silmiin: "Voi, kuinka tummat ovat silmäsi, Juhani!… Lupaa minulle, ettet koskaan tuota minulle mitään pahaa! — Muistatko ensimäistä kohtaustamme? Muistatko, että silloin ikävöin tänne, — vaikka pelkäsin tätä maata ja ihmisiä sellaisia kuin Biettar Oula? Myöhemmin en sitä usein ole ajatellut, — mutta senjälkeen kun ensi kerran kohtasin sinut täällä, on se usein johtunut mieleeni… Ei minua vallannut — älä pahastu, Juhani, jos sen sanon — yksinomaan ilo tavatessani sinut jälleen. Myöskin tuo kummallinen lapsuusajan tuska heräsi minussa eloon. Mutta silloin kun sinä ajoit jään yli ja suutuit minulle sattuessani sanomaan jotakin, mitä en tarkoittanut, selveni se minulle täydellisesti. Sinä sait hirmuisen kovan kiillon silmiisi. — Ei yksinomaan mielipaha siitä, että olin närkästyttänyt sinua, saanut minua tulemaan luoksesi… Minun oli silloin kovin paha olla! — Ei se ollut yksinomaan mielipaha… Se oli… niin, en tahdo sinua verrata käärmeeseen; mutta olen kuullut tai lukenut, että pienet linnut lentävät käärmeen kitaan, — vaikka ne pelkäävätkin sitä. Mutta ehkäpä juuri pelko ajaakin ne tuohon kauheaan kohtaloon. En kuitenkaan minä pelännyt enkä pelkää sinua, en sillä tavoin. Mutta tuska, tuska, Juhani! Se ei antanut silmänräpäykseksikään minulle rauhaa! Mutta sinä olit minulle silloin vihoissasi, välttelit minua. Ehkä saatoin itseni naurunalaiseksi ihmisten silmissä, mutta siitä en välittänyt. Papin rouva koetti saada minua järkiini. Järkiini! Mitä minä järkevyydestä välitin! Toisinaan näin sinut vilahdukselta, ja silloin näytti minusta kuin ympärilläsi olisi ollut jotain, mitä en osaa oikein selittää. Niin, se ilmaisi jotain sisäistä yksinäisyyttä; se teki minut miltei merikipeäksi."
Ja hän painautui taas nyyhkyttäen Jussaan kiinni. "Ja kuitenkin — kuitenkin rakastan minä sinua, Juhani, kaikesta sydämestäni. Rakastan sinua avuttoman määrättömästi. Ehkä tuskani johtuukin siitä, — ja myöskin siitä, että sydämesi on väliin niin kylmä!… Kunpa ei sinussa olisi tuota kamalaa autiutta!"
Hän vaikeni. Mutta Jussa ei virkkanut sanaakaan.
Ihminen herää ihmeellisen kaukokatseiseen näkemykseen, kun hänen elämänvirtansa äkkiä tunkeutuu hallaiseen hyhmään.
Jussa ajatteli tyttöä, joka polveutui maailman kauneimmasta rodusta, sen mahtavista valtiaista ja valoisista jumalista. Ja hän ajatteli Jäämeren rannikon yksinäisiä majoja ja savupirttejä sekä niissä asustavia ihmisiä. Hän oli itse syntynyt pimeänä syysiltana, äitinsä ollessa kokoomassa poronjäkälää metsärajan yläpuolella. Heidän oli täytynyt yöpyä sinne, ja pimeys oli hänen ensimäisenä katseltavanaan maailmassa… Oliko meri vajottanut raskautensa Elnan silmiin?
— "Juhani! — Rakastatko minua? Voi, sinun pitää rakastaa minua!… Muistatko, kun vihdoinkin tapasin sinut täällä metsässä? Toivottelin silloin olevani kaukana, ja samoin varmaan sinäkin. Emme kumminkaan voineet mennä toistemme ohi. Olit mahtavan näköinen, suuri ja tumma, kun äkkiä ilmestyit koivikon laitaan. Muistatko, että vapisin, kun otit kädestäni kiinni? Silmät kostuivat, en itkenyt; mutta — se vaikutti minuun niin hirveän rajusti."
"Näin sinut, Elna, yöllä sitä päivää vasten, jolloin kohtasimme toisemme; olit varhain aamulla kylpemässä pappilan puutarhan ruohokon kasteessa. Sinulla oli vaaleansininen viitta heitettynä yllesi."
"Näitkö todellakin minut? — Se oli epähienoa uteliaisuutta, Juhani." Puna nousi hänen kasvoilleen ja kaulalleen, ja hän hymyili puoleksi hämillään ja nauttien.