Mutta Jussa ei vastannut mitään. "Juhani!" huudahti Elna ja ojensi peloissaan kätensä hänelle. "Älä ole vihoissasi minulle, Juhani! Älä ole vihoissasi minulle, tyttö-raukalle!"
"Jos pelkäät minua, niin mene pois. Ja sydämellinen kiitos seurastasi!" sanoi hän puristaen ystävällisesti Elnan kättä. "Pakenemallahan pahasta päästään."
Elna lyyhistyi Jussan syliin valittavasti itkien. "Ei — ei voi olla niin, että me eroaisimme ainiaaksi, — emme ainiaaksi, Juhani!… Auta minua, hyvä Jumala! En voi elää sinutta, Juhani! En voi! Sieluni kuoleutuu minussa, ja minä kuihdun elävänä ja nuorena. — Älä katso minuun tuolla tavoin! Ole hyvä minulle, Juhani!"
Tyttö laskeutui makuulle ja sulki silmänsä. "Anna minun suudella sinua vielä kerran!… Koeta, kuinka minun sydämeni tykyttää!… Luulen olevani sairas. Älä tee minulle mitään pahaa!… Voi ei, kenties on turha vaatia sinulta sitä lupausta. — — Hivele otsaanikin!… Kiitos!… Se on kiinni kaulan sivulla; avaan sen itse… Voi, kuinka viehättävästi hengityksesi lämmittää rintaani!… Kiitos, Juhani, kiitos hyvyydestäsi!"
* * * * *
Jussa istui taas yksinään. Ja hän istui siinä kauvan. Paha ajatus ja yksikin kova sana vihloo rakastavan sydäntä aivan kuin hurjan eläimen purema haava. Ihmistä vaivaa polttava jano saada sovitusta, mutta kun hän aavistaa sen olevan lähellä, säikähtää hän ja karttaa sitä.
Kuullessaan sauvoimien kolinaa herää hän mietteistään.
Alempana, toisella puolella jokea, niemen takana, näkee Jussa veneen, jota mies ja vaimo sauvovat ylös leveätä, tasaisesti virtaavaa jokea. He ovat juuri siinä, missä hietasärkkä niemen takana kapeana yhtyy hietikkorantaan, joka vesirajasta nousee loivasti ja etempänä jyrkästi.
Vene on uusi, leveäpohjainen ja korkeakeulainen. Ohueen tervattuna kiiltää se punaiselta auringon valossa. Mies, jolla on valkea paita yllä ja kudottu punainen huivi uumilla, sauvoo perässä, nainen keulassa. Hänen lyhyt, rantuisesta patjaliinasta tehty röijynsä on etupuolelta märkä aina rintoihin asti. He pistävät yhtä aikaa sauvoimensa veteen, ja nojatessaan pitkiin, sileiksi höylättyihin salkoihinsa siirtävät he käsiään ainaisin kolmin ottein latvaa kohti ja työntävät, niin että vesi kuohuu keulan edessä ja aallot vyöryvät loiskien rannan somerikolle.
Hietikkorinne kajahtelee heidän puheestaan ja sauvoimien säännöllisistä kosketuksista veneen laitaan sekä veneen pohjalle heitettyjen kiiltävien peltipannujen kolahduksista. He ovat menossa laidunmajalle.