XVII.
Huuhkaja on erämaan hiljaisia asukkaita. Se on mahtava siellä yksinäisyydessään, ja onnettomuutta ennustaa sen lähenteleminen ihmisten olinpaikkoja. Se tulee nimittäin muistuttamaan "rikoksesta jonka tiedät".
Biettar Oula, joka oli nyt alkanut karttaa ihmisiä eikä koskaan vetäytynyt telttaansa ennen kuin myöhään yöllä, istui kerran iltahämyssä korkean kallion reunalla, joka jyrkästi laskeutui jokeen. Laaksossa oli jo pimeä, mutta ylängölläkin valaistus yhä enemmän ja enemmän keräytyi kellanvihreäksi hohteeksi lännen tunturirajalle, ja välimatkat kutistuivat kaikkialla likitysten.
Biettar Oula on kantanut suuren kasan kuivia, tervaisia puunjuuria kallion reunalle. Hirmu voi tulla, ja nuotio on hyvänä turvana, kun pimeys on niellyt ylängön…
Kuuluu kolea toitotus: "huhuhu". Biettar Oula katsoo ylös ja näkee yksinäisen, kalliolta kohoavan käiverän männyn latvassa kaksi kiiluvaa silmää…
Se on huuhkaja, joka näyttää kotkan suuruiselta yön harmajaa taivasta vasten. Järkähtämättömänä alallaan istuu se siinä tuuheine höyhenpeitteineen. Täplikäs rinta on harmaja kuin läpinäkyvä ruumiin pinta, ja hehkuvat silmäterät sen ihmisenpään muotoisessa päässä tuijottavat suureen olentoon kallion reunalle. Se kääntää vähän päätään ja räpäyttää hiukan silmiään — ja kaikki kuoleutuu taas hievahtamattomuuteen, joka salpaa katsojalta hengityksen.
Biettar Oulan valtaa hillitön halu katkaista vallitseva kuolemankolkko hiljaisuus suuren elukan jyrisevällä mylvähdyksellä… Mutta ärjähdys ei pääse rinnasta, hänen täytyy olla vaiti…
Vihdoinkin lähtee otus lentoon ja laskeutuu hiljaa kuin henkiolento pilkkoisen pimeään laaksoon.
Se on kuoleman lähettiläs. Kolmannen kerran tulee se seurassaan hänen ja ikuisen pimeyden herra…
Lakeudelta kuuluu kohinaa. Se on syysmyrsky.