Biettar Oula haparoi juurakkokasan luo. Hän piiraisee tulitikulla polveensa, fosforituike välähtää pimeässä, väristen ja rätisten hänen vapisevien kämmeniensä välissä… Hän sytyttää rovion… Syysmyrsky saa liekit roihuamaan, ne värittävät mahtavat kohti taivasta vyöryvät savujoukot kailavan punaisiksi. Hehkuvat puut paukkuvat, ja säkeniä tupruaa niistä. Koiran valittava haukunta kuuluu halki pimeyden laakson toiselta puolen… Liekit valaisevat laajalti pimeyttä laakson yllä ja myöskin jonkun matkaa kalliota, joka riippuu kosteuttaan välähtelevänä syvässä pimeydessä.
Biettar Oula juoksee, hekkumallinen kauhun tunne ruumiissaan, nuotion ympäri ja huitoo käsillään… "Jää on lujaa", kuiskaa hän myötätuuleen, joka ulvoen rynnistää laakson puita vasten ja väliin viheltäen puistaa jyrkänteen hoikkia ja kuivia pensaanoksia.
Se valittaa huojuvassa metsässä ja vonkuu pimeässä.
"Olen tappanut hänet", kuiskaa hän myötätuuleen, ja mielettömyys hehkuu hänen silmistään hänen hyppiessään sinne tänne loimuavan nuotion ääressä… Hän seisahtuu kuunnellakseen. "Nyt lentävät sanani myrskyn mukana."
Hän panee korvansa maata vasten ja kuuntelee. "Kunpa ne eivät kohtaisi ketään!… Sh! Nyt läimähtävät ne akkunaa vasten!"… "Kenet olet tappanut? — Kenet olet tappanut, Biettar Oula?" — Mutta Biettar Oulan sanat eivät ilmaise sen enempää. Ne ovat lattialla, ja kun vouti piiraisee tikkuun tulen katsoakseen, näkee hän ainoastaan sanat: "Olen tappanut hänet." Mutta seinällä huomaa hän sanat: "Jää kestää." Ne ovat lyöneet seinää vasten niin voimakkaasti, että säteitä on pärskähdellyt niitä…
Taas kuiskaa Biettar Oula: "Jos kavallat minut, kaivan ytimen luistasi!"…
Toisella puolen laakson asuvat lappalaiset, jotka olivat heränneet koirien haukuntaan, seisoivat peljästyneinä katsellen roihuavan nuotion ympärillä leiskuvaa olentoa.
Äkkiä vierähtävät kekäleet nuotiosta, menevät muruiksi vieriessään ja putoavat pitkänä tulijuovana alas pimeyteen. Kivi vierii ryskien rosoista kalliota alas, jää halkeilee ja vesi nousee murtaen jään, sen valittava ääni hajautuu tuhansiin suuntiin kaikkialle, vaikenee hetkeksi, mutta herää henkiin kaukana, kierii takaisin ja kohdattuaan lähtöpaikkansa saa nuortunein voimin aikaan mahtavan valittavan ryskeen. Eloton vesi, joka äsken tahdottoman rattoisasti virtasi jään alla, läikehtii jään päälle, kunnes se viimein väsähtää… On hiljaista taas. Mutta vielä kerran kuuluu vinkuvaa suhinaa kaukaa alhaalta, ja jyrkänteeltä kuuluu julmia sanoja myrskyn puhaltaessa, sekä ääntä, joka paisuu rajuksi joikumiseksi ja saapi koirat ulvomaan, kajautellen jumalattomia sanoja myrskyyn.
XVIII.
Myöhään eräänä talvi-iltana istuu Jussa akkunan ääressä katsellen ulos. Suuren kivikirkon vieressä, kirkkomaalla, ovat kallelleen painuneet puuristit miltei lumen peitossa. Lumikinokset ulottuvat kirkon seinustalla aina kapeihin akkunoihin asti. Räystäälle on lunta ryöpyttänyt riippuvaksi kinokseksi.