Koivunäreikkö kömpii ylös laakson rinnettä, mutta sekin tuntuu matkalla hukkuvan lumeen, joka saa syleillä koko matalahkoa selännettä ja laskea koko lakeuden valtansa alle.
Talvitiekin, joka kulkee ylös pikku laaksoon, on puoleksi ummessa. Niillä parilla perheellä, jotka asuvat edempänä, kirkon yläpuolella, ei ole paljoakaan asioita toimitettavana maailmalla. Melkein kaikki muut Jussan pitäjäläiset asuvat nimittäin pitkän rajajoen varrella, hajallaan penikulmien alalla.
Näin on hän istunut joka ilta, viime syksynä saatuaan kutsumuksen — tavotellut ääniä kuullakseen, halunnut häiritä hiljaisuutta omalla äänellään, mutta tulematta sitä koskaan tehneeksi.
Kun tämä pakahduttava kirkaisun kaipuu nyt taas palaa, astuu hän ruokasalin ovelle ja avaa sen, kuullakseen vanhaa kainulaispalvelijatarta, joka veisaa hengellisiä lauluja keittiössä. Kuin vanhat kuluneet virkakalustot on hänkin mennyt perintönä papilta papille, jotka vain vähän aikaa kuin vieraina ovat olleet täällä.
Hetken kuluttua menee hän taas istuutumaan akkunan ääreen…
Vanha Marja on käynyt levolle, täysikuu nousee selänteen takaa.
Ja yhä istuu Jussa pieniruutuisen akkunan ääressä.
Kirkon heittämästä leveästä varjosta pistää äkkiä esiin kieleke, joka siirtyy nytkähdellen lumen yli ja katoaa tornin pitkään varjoon.
Jussa jännittää katsettaan.
Kirkkomaan aidan vieressä seisoo mies riisumassa poroaan valjaista. Hän sitoo sen kiinni, sivaltaa sukset jalkaansa ja oikaisee suoraan lumikentän halki pappilaa kohti.