Kookas haamu lähenee akkunaa.
Jussa nousee seisoalleen.
Mies katsoo akkunasta sisään. Kuuraisten kulmien alta hehkuu katse, jonka Jussa luulee tuntevansa.
Jussa yrittää avata kiinnijäätynyttä akkunaa, mutta mies viittaa kieltäen. "Sh!" — Hän painaa kasvonsa ihan ruutua vasten: "Oletko yksinäsi, Jussa?" kuiskaa hän.
"Olen. Eikö siinä olekin Biettar Oula?… Mene ovelle, minä tulen avaamaan sen." — —
Biettar Oulan itku oli vähitellen tyyntynyt hillityksi nyyhkyttelyksi. Sanat vääntyivät ja pusertuivat ylös kurkusta; ne painuivat alas ja ponnahtivat jälleen ylös, tyhjentäessään hänen elämänsä suurta halkeavaa ajosta. Suuri, voimakas mies ei ollut itkenyt sitte kun lapsena, ja sentähden olikin hänen itkunsa sitä hillittömämpää ja katkerampaa…
— — "Aloin huutaa häntä kääntymään takaisin, mutta silloin tuntui kuin joku olisi estänyt ääntäni pääsemästä kuuluville, vaikka keuhkoni olivat ilmaa täynnä, jotta olin vähällä tukehtua… Paha ajatus varmaankin esti minua huutamasta… Ajatus, paha ajatukseni, se on hänet hengiltä ottanut!… Miettipä asiaa miltä puolelta tahansa, niin en sittenkään muuta syytä keksi siihen. Ja lopulta en voinut sitä enää kestää. En voinut mitenkään, Jussa. Minun täytyi matkustaa tänne. En uskaltanut mennä kotipitäjäni papin luo. Ja olenhan sinut tuntenut lapsuudestasi asti."
Jussa oli sammuttanut lampun, ja kuu valaisi Biettar Oulan kalpeita, riutuneita kasvoja, hänen istuessaan lattialla, pää nojallaan Jussan polvea vasten.
"Syntisi — tuo sinun paha ajatuksesi, josta puhut — ei itsessään ole pahempi kuin synnit ja ajatukset yleensä — etkä sinä sen takia ole näin kovasti kärsinyt. Mutta mielesi oli sillä kertaa sairas, koko sielusi oli hellä ja kipeä, ja jokainen ajatus kasvoi omassatunnossasi niinkuin pääsee rehottamaan rikkaruohon siemen muheassa ruokamullassa… No niin, pidä syntisi syntinä! — Mutta ole vakuutettu siitä, että synnin kauhistavaisuus, joka vaivaa omaatuntoasi, on saanut sinut Jumalan puoleen — kuin suuri hyökyaalto, joka saa valtoihinsa hukkuvan ihmisen ja pelastaa hänet… Etkö itse tunne olevasi nyt matkalla Jumalan tykö?"
Kyllä — Biettar Oula tunsi. Kun hän asiaa tarkemmin ajatteli, käsitti hän olevansa matkalla Jumalan tykö.