He polvistuivat akkunan ääreen ja rukoilivat Jumalaa.
"Luuletko minun nyt voivan nauttia Herranehtoollista?"
"Juuri nyt sinä voitkin."
Jussa veti kaavun ylleen ja he lähtivät kirkkoon.
Biettar Oula polvistui alttarin eteen.
Suuressa, pimeässä kirkossa paloi kaksi yksinäistä alttarikynttilää. Seiniltä päin alttaria kohti virtaava kylmä ilma pani liekit vipajamaan. Ilma höyrysi heidän hengittäessään. Avara, tyhjä ja korkea huone kaikui papin vakaasti, mutta hillitysti lukiessa ehtoollisen asettamissanoja. Yön vakavuus, yksinäisen ihmisen synninhätä ja pyhä toimitus loivat sävyä hänen ääneensä ja olivat aiheena sen hellään kaikuun.
Kun hän lausui sanat: "samoin otti hän myös kalkin", kirkastuivat
Biettar Oulan kasvot rauhasta.
Jo ennen aamusarastusta oli Biettar Oula taipaleella. Hän ajoi joen jäätä ylöspäin.
XIX.
Jussa sai äkillisen maineen heränneenä pappina. Hän antoi tuuhean, mustan tukkansa kasvaa pitkäksi, ja joka sunnuntai olivat hänen kasvonsa käyneet laihemmiksi ja kalpeammiksi ja näyttivät heijastavan hivuttavaa, salaista iloa erämaan hiljaisuudessa vietetyn elämän yksinäisyydestä. Hänen rauhoittavan herttaisen lempeytensä vuoksi viihtyivät tosin ihmiset, joita hän väliin tapasi, hyvin hänen seurassaan, mutta mitään tuttavallisempaa suhdetta ei hänen ja seurakuntansa välillä kumminkaan ollut. Hänen olemuksessaan tuntui jotain vieraannuttavaa.