Mutta eräänä sunnuntaina, myöhään keväällä, näytti ihmisistä, että hän ihan horjui levottomuudesta, jota ei kyennyt salaamaan. Mitä oli hänelle tapahtunut? Hän ei hallinnut sanojaan, ne olivat usein ankaria eivätkä kai aina aivan kristillisiäkään; hän puhui asioista, joista kansalla ei ollut käsitystä, ja tämä herätti napinaa. Ei pitäisi papin ylpeillä, jos hänellä onkin vähän enemmän tietoja kun tavallisella talonpojalla. Oikeanlaiset papit eivät koskaan alentuneet tuollaiseen…
Jussa oli saanut kuulla jotain Elnasta.
Tuo huhuiltu epämääräinen, mikä oli käynyt kaivamaan esiin hänen juurtuneita nuoruusmuistojaan, kuohutti hänen sisintänsä niin, että hän houri vimmoissaan ja puhui seinille: se väänsi muistojen etäisimmätkin mutkat suoriksi, harhaili kaikkialla, saamatta missään rauhaa, — sillä hän ei tiennyt itse, mihin tuo epämääräinen olisi kiinnitettävä. Oli liian monia mahdollisuuksia.
— Elnan miehen oli täytynyt matkustaa yksin etelään. Elna itse ei ollut kyennyt laittautumaan valmiiksi. — — —
Oli tullut puhetta nuotiosta ja yöllisestä melusta. Tunturilappalaiset olivat kuulleet sanoja, jotka koskivat voutiakin, ja ne olivat julmia sanoja. Voutikin sai siitä tietää, ja kun hän muisteli Biettar Oulaa, tuota merkillisen suurta synkkää miestä, tunsi hän mieltänsä ahdistavan. Tämän vuoksi sekä ruumiillisen ja henkisen väsymyksensä takia, johon oli ollut syynä monien talvien painostava pimeys ja monet lohdutuksen pikarit, oli hän matkustanut etelään, vaikkei hän vielä ollut saanut toista virkaa. Mutta Elna ei ollut vielä kyennyt laittautumaan valmiiksi…
Näin oli kerrottu.
* * * * *
Seuraavana sunnuntaina seisoo Jussa saarnastuolissa ja puhuu kuuromykästä, joka sai Jumalalta kuulonsa ja puhetaitonsa jälleen.
Kerran on hänen katseensa kohdannut kaukana oven suussa erään naisen, ja hänen sanansa alkavat harhailla. Kun hänen silmänsä toistamiseen kääntyvät naiseen, värähdyttää häntä epäselvä aistimus, nainen on lappalaispuvussa, mutta — — —
… Hän pysähtyy, puristaa huulensa yhteen ja likistää käsikirjan kämmentensä väliin, katse kiintyneenä valjenneihin rystysiin.