Sitte puhui hän seuraavaa:
"Jossakin suurella valtamerellä pistäytyy merenalainen luola jyrkkään kallioseinään, — kuinka pitkälle, sitä ei kukaan tiedä.
"Pakoveden aikana näkee sen vettä tippuvan ja vihreäloisteisen holvin katoavan mustaan pimentoon, ja taustalla kuoleutuu maininki etäiseksi kohuksi.
"Nousuveden aikana joutuu aukon yläreunakin veden alle, mutta aina kun hyrsky ponnahtaa takaisin, avautuu osa luolan suuta möyryten kuten läylentäessä, — kunnes uusia hyrskeitä kohoaa ja aukko koristen särpää veden ja kaiken lähellä olevan.
"Tällä luolalla kerrottiin olevan ihmeellinen vaikutus kuuromykkiin.
"Eräs kaukaa tuleva outo mies, joka oli lapsena tullut kuuromykäksi, saapui eräänä päivänä yrittämään viimeistä keinoa, ihmettä.
"Ei kukaan oikein tiennyt, mistä hän oli kotoisin. Mutta eräs nuori, vaaleaverinen nainen sanoi hänen olevan idästä päin, rämelakeuksilta…
"Muukalainen soutaa ihmeitätekevän luolan suulle.
"Mainingit heittelevät venettä sinne tänne; ja sitte sieppaa rotko suuren imaisun, jotta kylmästi värähdyttäviä ilmavirtoja puuskahtaa kuuromykän keuhkoista, hänen kielensä kahleet laukeavat, hän päästää kirkaisun, riemuitsevan kirkaisun tuon ahnaan nielun edessä, hänen korvansa aukeavat, ja hän kuuntelee pyörryttävän iloisena meren pauhinaa ja kääntää veneen pois luolan ratkaisevasta särpäyksestä…
"Ja kävellessään rannalta sanomattoman iloisena avautuneiden aistiensa toiminnasta, tapaa hän tuon vaaleaverisen naisen. 'Minä osaan puhua! Herralle kiitos! Minä osaan puhua ja kuulen', ja hän aikoo syleillä naista, sillä hän tuntee kiitollisuutta koko maailmaa kohtaan.