Pappi seisoi hievahtamattomana portailla. Käsi tempoi ja pyrki karvalakin reunaan, mutta hän ei jaksanut nostaa sitä, ja häntä kidutti sielunsa nääntymys…
Nainen katsoi taakseen.
Leuka painui yhä enemmän ja enemmän rintaa vasten, katseen tulviessa pappiin, ja kenties hänen verensä tulvi mukana; katsoja vaaleni… Hevonen nykäisi. Hän ojensi ohjakset ajajalle. "Aja nopeasti!"
Vasta kun he kääntyivät joen päälle, laukesi hänen henkensä väräjävään huokaukseen, ja huulet vavahtelivat kiireisesti.
"Aja nopeasti!"
Vauhdin tuottamaan nautintoon tunkeutui tuon tuostakin tuskansekainen tunne, että takana liehui jotakin varjoa, ajatusta kirkon portaille jääneestä. Vielä kerran huumasi aistit mielenkarvaus ja halu joutua sen miehen syleilemäksi, joka käyskenteli yksinäisyyden ympäröimänä… Kenties oli hän tulossa takana?… Hänen täytyi katsoa taakseen. Yhä uudestaan ja uudestaan täytyi hänen kääntyä katsomaan; arvoituksellinen epävarmuus alkoi taas kuristaa hänen henkeänsä…
Mutta sitte hän heräsi taas. "Aja nopeasti!"
… Aurinko pistäytyi pilvenhattaran taakse ja heitti punervan hohteen lumen höytäleille, joita alkoi leijua alas, ensin harvakseen, sitte tiheämpään, — kunnes auringon kajastus ei enää kyennyt tunkeutumaan niiden läpi…
Hän istui kokoonvaipuneena karhuntaljan alla… Hänen vaaleakutrisen pikku poikansa ei enää tarvitsisi kysyä, milloin he matkustaisivat isän luo. Hyvä Jumala, hänen oli käynyt kovin sääliksi miestänsä, kun "se alkoi" syksyllä — syksyllä Juhanin tullessa verestyttämään muistoja. Mutta hän ei voinut sille mitään! Ja hän oli monet kerrat itkenyt, ettei voinut sille mitään…
Vuono ja meri tulivat näkyviin.