RAHIKKA. Julman vaimonne kourissa oli hän—
NIILO. Julman! No, en minä kielläkään, että vaimoni oli kova häntä kohtaan, mutta ei hän hänen silmiensä alla ainakaan olisi tähän häpeään joutunut.
RAHIKKA. Kun minä vaan saisin häntä itse puhutella. Minä en usko, minä en voi uskoa, että se on mahdollista.
NIILO. Hän näyttää kyllä sitä katuvan, mutta kyllä hän sen itse myönsi.
RAHIKKA. Myönsikö? Hän itse?——Vai niin! Hän olis siis——Mutta olkoon! Minä en hylkää häntä sittenkään. Minä rakastan häntä kuitenkin. Me emme saa jättää häntä oman onnensa nojaan.
NIILO. Mutta mitä voimme me, sanokaa?
RAHIKKA. Vaikkapa sitten takasin teidän kotiinne, jollei—
NIILO. Millä minä hänet elätän. Työtönnä vaimoni armoilla olen jo ollut toista kuukautta, ja näyttää siltä kuin vielä kovemmat ajat olisi tulossa.
RAHIKKA. Minä annan teille kaikki mitä vaan voin hankkia. Toimitan hänelle sitten palveluspaikan.
NIILO. Turhaa vaivaa! Ei hän suostu kumminkaan.