SELMA. Niin, niin! Onhan se kumma, etten minä kiitä kauniisti osanotosta, kun sinäkin otat osaa tälläisen tytön kohtaloon——
(Huokaa syvään.)
RAHIKKA. Onko tuo minun Selmani, se puhdas, hellä, jumalinen impi, joka sammuvan sieluni äkkiä uuteen eloon viritti, tuo—tuo—Tämä on jotakin niin kauheata,——niin—ylenluonnollista. Ja kumminkin on se totta. Tuossa hän seisoo edessäni: hänen hellyytensä on muuttunut katkeruudeksi, viattomuutensa häpeäntunteeksi, jumalisuutensa—
SELMA. (Katkeralla ivalla.)—paatumukseksi.
RAHIKKA. Oh, mitä minä tässä lörpöttelen. Selma sinun täytyy seurata nyt minua.
SELMA. Täytyykö? Vai niin!—Oh, minä en jaksa enää!
(Aikoo lähteä.)
RAHIKKA. (Viittaa syrjässä seisovalle Niilolle.) Sinä lähdet nyt isäsi luoksi. Sitten hankin minä sinulle jotakin työnansiota—
(Selma tuijottaa häneen velttona, sanattomana.)
Sinä et vastaa.