WILLE. Mennään vuorille.
KALLE. Mennään.
(Juoksevat vihellellen pois.)
IX:s KOHTAUS.
SELMA. (Tulee »korvapuusti» kädessä. Seisattuu hetkeksi ajatuksiin vaipuneena. Sisältä kuuluu Saaran ääni.) Mitä he nyt taasen siellä sisällä riitelevät. Isäni yhäti hiljainen ja … nöyrä… Miksikä liekin niin hirveän nöyrä?… Pitäisihän hyvyyden päinvastoin antaa voimaa. »Kun omatunto on puolellasi, niin älä koskaan pelkää», sanoi äiti-vainaja… Onhan toki isälläni puhdas omatunto.—No, eihän häntä syyttää saa. Onhan sellaisia nöyriä kirjoissakin…
(Kuuntelee.)
Minusta puhuvat… Voi minä syntinen raukka! Äitipuoleni minua vihaa, isäni saapi toruja tähteni.—Kalle on ainoa, joka minua tarvitsee. Mutta päättyköön asia kuinka hyvänsä, minä tyydyn… Jollen pääse lähtemään niin jään… Omatuntoni kuiskaakin: »pysy kotonasi».
X:s KOHTAUS.
RAHIKKA. (Tulee oikealta hitaasti, synkkämielisenä. Itsekseen.) Ei, tämä ei käy laatuun. Joku muutos tässä täytyy tulla… Kuinka kurjalta elämä näin tuntuu… Menisinkö?—Tuossa aivan on kapakka ja—naisia! En! Minä inhoan niitä… Kernaammin sitten hirteen.
(Huomaa Selman.)