RAHIKKA. Siellä opin pelkäämään tuota äkästä vanhusta, mutta en rakastamaan, pakenemaan häntä, enkä lähestymään.
SELMA. Pekka parka. Niin, sinulla ei ole ollut sellaista äitiä kuin minulla. Jospa olisit ollut kuulemassa kuinka hän puhui kauniisti Jumalasta, kuinka laupiaaksi hän häntä kuvasi.
RAHIKKA. Jos hän laupias, hyvä on, niin kuinka hän sallii tuhansien lasten kasvaa kurjuudessa, kuinka sallii hän vanhempain turmella viattomain lastensa sydämmet, juurruttaa heihin paheita, joista he sitten ei enää voi irtaantua, jotka heidät tavallisesti vievät auttamattomaan turmelukseen. Kuinka sallii hän sen? Mitä minä sille voin, ettei minua koskaan ole opetettu Jumalaa rakastamaan. Vai itsestäänkö ihmisen on sitä opittava. Jos niin on, niin ovat pakanat, jotka ei koskaan ole sanaakaan kuulleet Jumalasta, myöskin rikoksellisia.
SELMA. Voi kuinka sinä puhut! Usko minua, hyvä hän on, hyvä ja laupias.
Luota häneen, niin pääset katkerista ajatuksistasi.
RAHIKKA. (Katkerasti.) Siinä tapauksessa on häntä minulle väärin kuvattu, sillä jos hän hyvä on, jos hän kaikille, onnettomillekin hyvää suopi, niin eiköhän hän antane siellä leveän ja kaidan tien ristissä saarnata vielä sellaisille. Ehkä minäkin saan siellä muitten takana kuunnella, oppia häntä tuntemaan ja rakastamaan.
SELMA. Lakkaa jo! Kuinka voit sinä tuolla tavoin puhua.
RAHIKKA. Minä tulen aina katkeraksi, kun rupean noita asioita ajattelemaan.
SELMA. Minua kammoksuttaa sinun ivallinen äänesi, minä en voi käsittää kuinka ihminen voipi tuolla tavoin Jumalasta puhua. Mutta minä iloitsen kuitenkin siitä, että sinä noin avonaisesti ilmaiset minulle sielusi tilan,—sillä—sillä minussa herää tunne, jota minulla ei ennen ollut. Minä huomaan jossakin olevani etevämpi sinua.
RAHIKKA. Sen minä kyllä tiedän. Kuinka voisin sinua rakastaa, jollen sinulla näkisi ominaisuuksia, joita sinussa voin ihailla.
SELMA. Äitini rakasti isääni, mutta hän valitti kuitenkin usein sitä, ettei isäni häntä ymmärtänyt. Mitähän jos nyt meillä kävisi samoin jollen minä ymmärtäisi sinua tahi sinä minua.