I:n KOHTAUS.
(Ihmisiä tulvaa perällä olevan talon ovesta, pyhävaatteissa, virsikirjat kainalossa.)
LIISA. (Huokaa syvään.) No, se on mies hampaan rakoon, ei.
MIINA. Niin, kyll' on hänellä puheenlahja.
LIISA. Ja mikä henki, mikä syvyys hänen saarnassaan!
MIINA. Kun ei vaan änkyttäisi niin pahasti.
LIISA. Se on totta, niin, änkkää tuo vähäsen, änkyttää. Mutta mitä
Luoja on kerran ihmiselle antanut, siihen saa hän tyytyä.
MIINA. Siihen saa hän tyytyä, siihen.
LIISA. Oikein minua välistä rupesi vavistamaan, kun hän oikein haltioihinsa pääsi ja äänensä paisumaan laski.
MIINA. Minä kun olin hänen edessään aivan, tuli vähän—