IINA. Mennään vaan kerran edestakasin esplanaadilla. Kyllähän Rahikka sen aikaa odottaa.
SELMA. Kuinka antaisin minä hänen kadulla—
IINA. Voithan toki sen verran kärsivällisyyttä häneltä vaatia, jos hän todella ystäväsi on.
SELMA. Olisihan se hirveän epäkohteliasta.
IINA. En minä juuri yksin voi näin pimeällä mennä. Ja pitäisihän sinun toki jotain minunkin tähteni—
SELMA. No mutta—!
IINA. Olenhan minä tavallani hyväntekijäsi.
SELMA. Hyvä Iina! Enhän minä toki sitä kielläkään, päinvastoin! Ethän sinä suutu? Mutta kun minä kerran——Ja miksi sinulta salaisinkaan. Me rakastamme toisiamme, me olemme oikein kihloissa. Todentotta minä en voi ajattelekaan muita kun vaan häntä.
IINA. (Itsekseen.) Kas niin! Sitä vielä puuttui. Mutta älähän—! (Ääneensä.) No kun sinä olet niin suora minua kohtaan, niin en tahdo minäkään olla sinulle tunnustamatta——. Minulla on kosijoita suuri joukko, mies vähintään joka sormea kohden. Hulluina ne juoksevat esplanaadilla minua etsimässä. Tänne eivät, näet, saa tulla, sillä olen heitä kieltänyt.—Se voisi herättää huomiota. Paitsi milloin annan jonkun tulla itseäni saattamaan.
SELMA. Kosijoita niin paljon, ja sinä pidät kaikki!