Minä luulen voivani todellakin sen sanoin selittää. On aivan kuin näkisin edessäni taulun, jossa luonto uinuu äänetönnä, hiljaa seisovat puut, värähtämättä järven pinta, kaikki, kaikki on niin hiljaa, — mutta kuitenkin tuntuu siltä, kuin kaikki odottaisi kärsimättömänä jotakin, — aurinkoa. Se rusottaakin jo itäisen taivaan rannalla, ulottuvatpa sen tuliset säteet jo korkeimman koivun latvaan, jossa lehdet vienosti käyvät värähtelemään. — Tuollainen kuva on edessäni.
AHRÉN.
Etkö muista, kuinka lapsena usein näit samallaisia kuvia, heti kun vaan silmäsi ummistit. Ainoastaan onnelliset, viattomat lapset sellaista mielikuvituksen leikkiä näkevät…. Etkö nyt huomaa, kuinka äitisi on sinussa kaikkia lapsen kalliita ominaisuuksia säilyttänyt? Sinä olet lapsi vielä!
AILI.
Herää unelmistaan.
Lapsiko? En ole lapsi enää. Toisellaisia olivat ne kuvat, joita lapsena näin. Viaton ja puhdas olen kyllä, mutta lapsellinen en.
On silitellyt Ahrénin kättä.
Katso, missä on kihlasormuksesi?
AHRÉN.
Itsekseen.