AHRÉN.
Sinä vaadit mahdottomia.
AILI.
En lainkaan.
AHRÉN.
Minä olen juuri enimmin oppinut ihailemaan tuota sinun neitseellistä viattomuuttasi, joka suurista silmistäsi välkkyy, sitä sielunpuhtautta, jota sinussa olen oppinut löytämään enemmän kuin kenessäkään muussa. Luuletko sinä nyt minun niin vaan luopuvan siitä? Luuletko voivani sen tahria ja kokonaan menettää?
AILI.
No, etkö voisi minua rakastaa enää silloin, kun viattomuuteni katoaisi?
AHRÉN.
Tämän sormuksen kautta! Totta tosiaan — sitä epäilen.