TUOVILA. (Tulee oikealta perä ovesta.) Häntä ei näy. Kyllä tämä on juuri se huone, jonne hän neuvoi——Voi kuinka tunnen sydämeni sykkivän, kun hänet taasen nähdä saan!—Silloin vasta 14-vuotias lapsi, nyt täysi impi, ties kuinka ihana ja kaunis. Tuskin häntä tuntisinkaan enää. Kirjoittihan hän itse suuresti muuttuneensa. Niin, olenhan häntä viisi vuotta saanut ainoastaan kirjeessä ihailla. Kyllä minä sentään muistan jokseenkin.——Silmät siniset, tukka vaalea, kiharainen, nenä tuommoinen, tuommoinen——juuri tuommoinen.—
AINA. (Tulee äkkiä huoneesen, huomaa Tuovilan.) Ai! Suokaa anteeksi!
Istukaa, minä tulen kohta! (Menee takaisin.)
TUOVILA (seisoo hämmästyneenä.) Tuommoinenko? Sellaiseksi en häntä kuvaillut. Tuoko olisi pikku Impeni?——Kaunis hän on, sitä ei voi kieltää——Miksi teititteli hän minua ja näytti säikähtäneen pahanpäiväisesti tuloni tähden?——Selittämätöntä! Olin odottanut, että hän jo ovella minulle kaulaan kapsahtaa.—Ja täällä!—Mutta onhan minun muistettava, etten ole Amerikassa.
AINA. (Tulee takaisin.) Terve tullut, terve tullut! Olkaa hyvä ja painakaa puuta! Minä olen kotonani ja toivon sydämestäni, että te olisitte myöskin.
TUOVILA. Mitä tarkoitatte? Taisin tulollani hämmästyttää——
AINA. Ette suinkaan! Teitähän minä juuri odotin, vaikka en luullut teidän vielä täällä olevan.——
TUOVILA. Palattuani Amerikasta.——
AINA. Niin, tehän olette juuri tulleet sieltä. No, miltä tuntui olonne
Amerikassa? Miellyttikö?
TUOVILA. Enpä olisi sieltä palannutkaan, joll'ei täällä olisi…
AINA. Minä ymmärrän! Asian haarat pakoittivat.