"Eikö kukaan sivistynyt?"
Sillä välin oli pikku talonpoika äimänä kuunnellut outoa keskustelua, joka nähtävästi koski häntä. Kahden kesken pienen herran kanssa olisi hän kyllä vielä joten kuten toimeen tullut, mutta kun tuo harmaatukkainen pörri lähestyi, loppui hänen rohkeutensa. Vetäytyen pari askelta taakse päin, vilkasi hän apua etsien ovelle päin, minkä taakse oli nähnyt äitinsä katoavan, mutta kun ei sieltä äitiäkään kuulunut, rupesivat suupielet yhä enemmän värähtelemään, silmiin nousi pari kirkasta helmeä ja pian saivat kasvot kauhean muodon. Punaisen sinisenä seisoi hän ensin pari kolme sekunttia suu reppanallaan, kädet silmillä, kunnes esille surkea parkaus pyrskähti, huomauttaen muita hänen tilastaan.
"No mitä nyt!" huudahtaa pikku ruhtinas säikähtäen. Esille juoksee kohta äiti sisältä ruveten torumaan parkujaa.
"Kalle, mikä sinulle tuli?"
"Minua peloittaa!" änkytti poika.
"Ole nyt hiljaa! Voi häpeä, häpeä! Tulit kerran kuninkaan linnaan ja täällä rupesit tuolla tavoin—häpeä, häpeä…" Näin torui äiti… Jo vaikeni poika.
"Pappa", virkkoi pikku Paavali kuin Kallen parkauksesta syntynyt häiriö oli ohitse. "Minä tahdon oppia puhumaan 'po tshuhonski'".
"Tahdotko", lausui perintöruhtinas hymyillen. "Kunhan kasvat vähän suuremmaksi, niin saat kyllä."
Opettaja sai kovan yskän ja katosi näkyvistä.
"Vai, tahtooko hän oppia suomea!" huudahti Mari suomeksi ja lisäsi sitten venäjäksi suomalaisella murteellaan "Jumala sinua siunatkoon lapsukaiseni."