Kun nyt Mari hyvästi rupesi jättämään, huomasi perintöruhtinas, kuinka hän äärettömällä hellyydellä lausui hyvästi Paavalille, mutta tuossa hellässä katseessa oli jotakin katkeraa surumielisyyttä. Pietari herra käsitti kyllä syyn.
"Suutele imettäjääsi!" käski hän poikaansa.
Hämillään lähestyi ruhtinas talonpoikais-vaimoa. Säihkyvin silmin painoi silloin Mari ylhäisen lapsen syliinsä, karkeat kyynelkarpaleet vierähtivät hänen silmistään ruhtinaan poskille. Näytti siltä kuin tuo suutelo olisi hänen otsaltaan rypyt poistanut, hänen poskilleen entisen sulon tuonut.
Iloisena, tyytyväisenä läksi jo Mari poikansa kanssa pitkin hovin puiston käytävää astumaan, poveensa piilottaen kilisevää kukkaroa, jonka Pietari herra erotessaan oli hänelle antanut.
"Jumala häntä siunatkoon!" huokasi vaimo… "Minä pidän kyllä huolen sinusta! Kun käteni saan vapaaksi, silloin en sinua unohda! Niinhän hän sanoi… Ja hän kyllä sanansa pitää." Näin tuumaili Mari itsekseen. Oikealla kädellään talutti hän poika naskalia, joka kompastellen koetti tepsuttaa äitinsä rinnalla… Kallekaan ei tyhjin kourin hovista lähtenyt. Hänellä oli jotakin kainalossa, jota hän alinomaa kumartui katsomaan. Siellä hirnui uljas harmaa sotaorit, pienen ruhtinaan itsensä antama,—kiitos äsköiselle parkaukselle.
"Äiti", yritti poika sanomaan, mutta kompastui käytävän käänteessä.
Kun vihdoin oltiin puutarhan ulkopuolella, kysyi taasen poika.
"Mitä se kuninkaan poika sanoi, jotta minä olin hänen poikansa näköinen?"
"Ei nyt ole aikaa poikaseni. Kiiruhtakaamme nyt vaan hevosen luo. Pitkä matka on edessämme," vastasi äiti, tahtomatta ruveta selittämään.
"Kuinka pitkä?" kysyi poika.