"Voi rakas ruhtinaani! Kuinka en nyt minä sitä tietäisi. Vaikka minun tukkani onkin valkeaksi käynyt, on muistini yhäti vielä kuin partaveitsi. Aina teidän isävainaannekin, kepeät mullat hänen siunatulle haudalleen, aina kysyi minulta, kun hän jotain unohtanut oli… Hän nimittikin minua siitä syystä 'muistikirjakseen', jos suvaitsette minun sitä ilmoittaa".
"Tiedätte siis myöskin missä siellä Erätölli on?" keskeytti nuori ruhtinas.
"Ka kuinka en minä sitä tietäisi", aloitti taasen hovimies. "Unohtumattomina ovat mielessäni pysyneet ne hauskat hetket, mitkä onnettoman isävainaanne seurassa sain siellä viettää. Hauskat, sanon minä, sillä hän sanoi niitä hauskoiksi, ja mikä hänestä oli hauskaa, se oli hauskaa minustakin. Siellä asusti siihen aikaan eräs suomalainen metsästäjä, jolla oli nuori kasvatti … ja tästä—jos sallitte minun siitä kertoa—piti isävainajanne hyvin paljon—ja suloinen, ihmeen ihana tuo impi olikin."
"Mikä hänen nimensä oli?" kysyi ruhtinas uteliaasti.
"Niin, senkin muistan aivan hyvin. Eikä se ollut huonompi, rumempi kuin tyttökään… Päin vastoin sopi se hänelle erinomaisen hyvin. Sitä aina isävainajannekin sanoi. Hänen nimensä oli sama kuin vapahtajamme äidillä——" jutteli vanhus.
"Siis Maria."
"——ja jos todella kukaan syntinen ansaitsee olla Pyhän Marian kaima, niin ansaitsi sen ainakin hän, niin puhdas ja siveä hän oli——ainakin siihen aikaan."
"Mutta eikö hän sittemmin ollut minun imettäjänäni?" kysyi ruhtinas.
"Hm. Kyllähän se on totta", lausui vanhus hämillään, "mutta kaunis ja viehättävä oli hän silloinkin, vaikka olikin suomalainen."
"Hän oli siis suomalainen ihan varmaan?"