Huolettomana käyskentelee kujasilla talon kuusitoista vuotias poika, joka nyt on kotiluonnon helmassa uusia voimia koulutyöhönsä hankkimassa. Hatuttapäin, paljain jaloin tallustaa hän eteenpäin, taivaalla hyöriviä lintuja katsellen. Vuorotellen nousevat ja taasen maahan painuvat hänen jalkansa aivan kuin olisi joku outo voima pannut hänet tuohon pää pystyssä astumaan. Välistä seisattuu hän, tarkastaa jotakin paikkaa taivaalla, tarkastaa ja lähtee uudestaan tietä mittaamaan. Nyt nojaa hän levollisesti aitaa vasten, itäiseen taivaan rajaan tuijottaen, mutta tuota ei kauan kestä, pian on hän taasen liikkeessä. Tuonne kummulle näkyvät häntä askeleensa johtavan.—Niin, sinne hän meneekin. Jo kiipee hän pengertä pitkin, jo heittäytyy hän tuuhean koivun varjoon selälleen pehmeälle sammalikolle. Käykö hän nukkumaan? Ei! Levällään ovat hänen silmänsä yhäti taivaasen käännettyinä.—Nyt ei ole enää näkyvissä lintujakaan. Muutamat hajanaiset pilven hattarat vaan hämmentävät taivaan sinistä yksitoikkoisuutta. Niin, pilven hattarat! Niitähän hän näkyykin tarkastavan… Tuohon monimutkaiseen pilven lohkareesen näkyvät hänen ajatuksensa kiintyneen. Sitä ovat hänen silmänsä seuranneet taivaan rajalta asti.
Mitä ihmeellistä on hän nyt tuossa pilvessä löytänyt?——Hm! Pilvi kun pilvi! Tosin omituisen näköinen, mutta onhan niitä kummempiakin nähty.——
Mutta kas, kuinka se muuttuu vähitellen, kun sitä vähän aikaa tarkemmin katselee.—Se rupeaa jakaantumaan. Kas, nyt se jo on kahtia lohennut. Suurempi ryhmä kiitää edelle, menee jo tuon ylempänä olevan sinisen-harmaan hattaran sivuitse… Omituista! Katsoppas vaan noita tarkemmin! Mitä näetkään niistä? Mitä ihmeellisimpiä utukuvia. Tuossa aivan kuin istuisi äiti pienokainen sylissä. Isä istuu hänen rinnallaan tyytyväisenä lastaan katsellen… Nyt eroaa mies omaisistaan yhä kauemmas, tuskin voi sitä enää silmät eroittaa, niin se haihtuu jo näkyvistä… Äiti istuu yhä entisellä paikallaan. Kas, äkkiä tempaa tuuli lapsen hänen sylistään. Hän ei huomaa sitä lainkaan, vaan tuudittelee yhäti. Nyt katoaa hänkin näkyvistä, mutta lapsesta on tullut reipas, sotaisan näköinen ritari. Harniskaan ja kypäriin puettuna istuu hän uljaan sotaoriin selässä kädessä kilpi ja miekka. Hänen jälestään kiitää sotureita taajoissa riveissä. Mikä urhea sankarijoukko! Luulisi kuulevansa oriin korskunnan, heidän aseittensa kalskeen.
No, mitä on tuo vaalea hattara tämän yläpuolella? Mikä kuvarikkaus siinäkin! Tuossa istuu nuori neitonen rukkinsa ääressä syviin mietteisin vaipuneena. Hänen silmänsä ovat alas painuneina, ne seuraavat taisteluun rientäviä uroita… Kuinka kirkas kyynel vierähti hänen rinnalleen, kuinka kirkas, monivärinen. Hänen takanaan seisoo synkän näköinen, parrakas mies. Salavihkaa katselee hän neitoseen… Mitä miettineekin hän? Hyvää, rehellistä ei se ainakaan ole. Aavistamatta hänen salaisia tuumiaan, istuu viaton impi värähtämättä paikallaan, yhäti surumielisenä alas tuijottaen.
Vaan mitä elämää on tuolla takimaisessa tummemmassa hattarassa? Mitä on tuo oikeastaan? Odotahan. Jo rupeaa se selviämään.
Aivan on, kuni istuttaisin siinä oikeutta. Juhlallisena, arvokkaana istuu tuomari korkealla sijallaan; hänen ympärillään on joukko totisen, vakavan näköisiä miehiä. Jäykkänä pelottomana seisoo syytetty tuomiota odottaen. Ken tuo syytetty nuori mies? Hän näyttää tutulta.—Jo nousee tuomari seisoalleen. Kädessä on hänellä paperi. Hän viittaa syyllistä lähemmäs. Mutta—mitä nyt? Pilvi saapui juuri tuon ylempänä olevan hattaran kohdalle, jo katosi neitonen näkymättömiin.
Mitä! Tuossa tunkeutuu hän näkyviin ihmisten välistä. Hän lähestyy tuomaria, puhuu jotakin. Kaikki kuuntelevat kummastuneina. Ja kas, tuomari vastaa jotakin lempeästi, viittaa syytetylle… Nyt lausuu syytetty jotakin,—hänen syliinsä vaipuu impi, hänen pelastajansa… Nyt työntää impi sulhonsa luotaan, viittaa kädellään länteen. Pois lähtee nuori mies.
Hyvän matkaa edellä kiitää soturijoukko, yhäti on päällikkö——Mitä!
Hänethän me äsken oikeudessa näimmekin—Niin, hän se olikin!
Länttä kohden kiiruhtaa hän yhäti joukkoineen. Mitä on sitten siellä lännessä? Toden totta! Tuolta taivaan ääreltä rupeaa jotakin näkymään. Mitä?—Sieltä kuuluu melua——Kas! Synkkä, musta pilvi nousee.— Pilvikön vaan? Ei! Julma, hävitystä uhkaava vihollislauma sieltä vierii näkyviin… Se nousee yhäti, lähestyy. Uljaasti rientävät sankarit sitä vastaan… Voi, voi! Kuinka heidän käyneekään!
—Uh, millainen leimaus, mimmoinen jyräys! Taistelu on alkanut. Vielä on pystyssä urhea joukko! Nyt nyt!—Ei voi eroittaa enää taistelevia toisistaan. Uudet välähdykset, uudet jyräykset todistavat vaan, että ottelua yhä kestää.——