Kiireesti nousee nuorukainen koivun alta, juoksu jalassa rientää hän kotia kohden. Mutta turhaan. Hänet saavuttaa rankka sade. Tuolla pensaassa odottaa hän nyt myrskyn ohimenoa. Suotta ei hän sitä odotakaan. Jyry alkaa vaieta, myrsky taukoo… Musta pilvi rupeaa ohi menemään. Sininen taivas jo aukeaa tuolta läntiseltä taivaan rajalta.— Hetkinen vielä, niin myrsky on ohitse. Ukkosen pilvi alkaa jo painua itäiselle taivaan rajalle… Pian on se kokonaan näkymättömissä.
Vaan hattarat! Kuinka on taistelu päättynyt?… Kova on se ollut! Rivit ovat harvenneet, hajonneet… Poissa on päällikkö.—Tuolla makaa hän verissään. Ken se hänen vieressään polvillaan? Hänen äitinsä haamu! Kas kuinka se tuijottaa rakkaansa vaaleisin kasvoihin.—Ja tuolla istuu vainajan morsian mustan kosijansa rinnalla. Kyyneleitä ei polonen vuodata, hänen silmänsä ovat kuivuneet. Pirullinen hymy huulilla, katselee julmuri onnetonta uhriaan… Vaan mitä nyt?… Äidin haamu ilmaantuu! Se lähestyy kovaonnista, koskettaa häntä oikealla kädellään, ja—kuolleena vaipuu nuori vaimo kauhean miehensä jalkojen juureen.
Nuorukainen nousee pensaasta, lähtee reippaasti kotiin astumaan. Mikä loiste hänen kasvoissaan! Sadeko olisi hänet siihen määrään virkistänyt?—Ei! Hän oli taivaalla nähnyt jotakin, mitä ennen ei ollut aavistanut, ihmiselämän iloineen, suruineen! Hän oli löytänyt alan, jolla saattoi vast'edes mietteensä näkyvään muotoon luoda.
SYVÄLLÄ TAMMEN JUURET.
I.
Yksinään seisoi Kolppanan synkän erämaan sydämmessä pienoinen tölli viime vuosisadan keskipalkoilla. Sodan myrsky oli pyyhkäissyt seudun autioksi asukkaista. Siellä täällä oli toki vielä joku lujempi käsi pysytteleinyt turpeessaan kiinni. Semmoinen oli myöskin tämän, Erätöllin, rauhallinen isäntä. Kyttä-Kaarleksi häntä yleensä nimitettiin. Aikoinaan oli hän ruotsalaisten riveissä taistellut Pietari Suuren sotalaumoja vastaan, oli joutunut vangiksi ja, päästyään vapaaksi sitten, saanut haltuunsa tämän töllin ynnä pienen maatilkun sen vieressä. Täällä eleskeli hän nyt nuoren kasvattinsa kanssa, jonka hän maantieltä oli nälkään nääntyneen suomalaisen vaimoihmisen rinnalta korjannut. Vanhan lehmänsä antimilla ja sillä vähällä, mitä vanhus pienestä pellostaan kokohon sai, elättivät he itseään, mutta erittäinkin metsän riistalla, sillä metsästys oli toki vanhuksen hartainta työtä. Vuosia kului hiljalleen ja pieni Mari kasvoi jo reippaaksi immeksi. Näytti siltä, kuin olisi vanhus täällä saanut elää elämänsä loppuun kaukana maailman melskeestä. Niin ei kuitenkaan käynyt.
Eräänä kesäpäivänä ilmaantui niille tienoille loistava metsästäjäseura. Pian äkkäsivät vieraat Erätöllin ja päättivät asettua hetkeksi levähtämään. Nytkös töllissä elämä syntyi. Näytti siltä, kuin olisi rauhallisen peipposparin pesälle eksynyt parvi muukalaisia kirjavia lintuja, jotka siinä hyörivät, siksattivat ja kotkottivat mitä liekkin kieltä, josta ei nämä ymmärtäneet sanaakaan. Tyytymättömänä istui vanhus ovensuunpenkillä, äänetönnä katsellen odottamattomia rauhanhäiritsijöitä. Hän kyllä venättä osasi, mutta sitä eivät nuo puhuneet. Suurempi hätä oli Mari raukalla. Hän ennätti kuitenkin vieraitten näkyvistä piiloutua syvälle kiukaan koloon vaatteitten alle, ja siellä oli hän nyt kättyrässä tohtimatta hengittääkään. Kun vieraat olivat lähteneet, ja tyttö viimein uskalsi tulla näkyviin, huomasi hän suureksi kauhukseen, että ne olivat vieneet "äijän" [isoisä] mukanaan. Suuressa tuskassa ja toivottomuudessa vietti Mari suuren osan päiväänsä, kunnes viimein vanhus palasi. Hän kertoi olleensa vierailla oppaana ja sanoi saaneensa kultarahan palkaksi. Nyt muuttui silmänräpäyksessä Marin suru suurimmaksi riemuksi. Säihkyvin silmin katseli hän ihmeellistä aarretta, ihmetellen sen loistoa ja painoa.
Muutaman viikon päästä tultiin taasen vanhusta oppaaksi ottamaan. Tällä kertaa ei Mari ennättänytkään piiloon—suureksi onnettomuudekseen, sillä vaikka nyt vieraita olikin vaan kaksi, toinen nuori, toinen vanha herra, oli Mari pahemmassa kuin pulassa. Ne eivät tahtoneet mitenkään jättää häntä rauhaan kysymyksiltään ja silmäyksiltään. Erittäinkin oli tuo nuorempi ilkeä.
Kun syksy alkoi lähestyä rupesivat nämä kaksi yhä useammin täällä vieraissa käymään. Silloin tällöin tuli tuo nuorempi ihan yksinkin. Pietari herraksi oli Kyttä-Kaarle kuullut muitten häntä kutsuneen ja siksipä rupesi hänkin häntä nimittämään,—välistä paljaaksi Pietariksikin,—ja heistä tuli hyvät ystävykset. Terve tullut oli Erätölliin aina Pietari herra. Eikä hän koskaan lähtenyt sieltä pistämättä rahakolikkoa ukon kouraan. Ihmekö sitten jos vanhuksella oli ruskeassa kolpitsakaapissa "väkevääkin" tämän vieraan varalle. Vaikka yhäti ujona, palveli häntä Marikin aina mielihyvällä. Ensin oli Mari kyllä häntä pelännyt ja sanonut Pietari herraa "pahaksi", mutta nyt oli päinvastoin. Hän rohkeni jo katsoa Pietaria silmiinkin, ja äijänsä kanssa puhui hän Pietari herrasta aina mitä suurimmalla hellyydellä.
Eräänä syys-iltana oli Mari yksinään kotona. Vanhus oli mennyt kylään ja luvannut vasta seuraavana aamuna palata. Kolpitsan vieressä istui Mari jakkaralla rukkinsa ääressä iltaa viettäen. Ei häntä peloittanut. Hän oli niin tottunut täällä metsän sydämmessä yksin olemaan, oli niin monta syys-iltaa katsellut ikkunasta noita liikkuvia lyhty-paria, jotka Venäjän synkkiä erämaita öisin valaisevat, oli saanut tottua kuuntelemaan nälkäisten susien kamalaa ulvontaa. Hän luki silloin vaan iltarukouksensa, kuten äijänsä oli opettanut, ja tirkisteli sitten pelotta pienestä ikkunasta rösöisiä petoja, jotka ulkona vongeltelivat.